Luontokuvaajan lempipaikat: Kuhmo, Kuusamo ja Kangasala

Luontokuvaajan on odoteltava kuvattavilta hyviä asentoja ja ilmeitä. Jokaiseen kuvaan pitää saada toimintaa ja liikettä.

Kun karhu kiinnostui hämeenlinnalaisen Klaus Olsenin lihapullista, nousi luontokuvaajallakin verenpaine muutaman pykälän.

– Erehdyin aukaisemaan lihapullapaketin kuvauskojussa. Karhuhan haistoi herkut ja tuli kolistelemaan seinän taakse. Heitin lihapullat tuuletusaukosta ulos ja karhu popsi ne hyvällä ruokahalulla. Omaan mieleen ei tullut hetkeksikään pitää lihapullia itsellään, karhu olisi tullut halutessaan kuvauskojun seinästä läpi.

Kainuun kuvauspaikoilla karhut ovat paikoin oppineet kuvaajien läsnäoloon.

– Joskus olen kuvauspaikalle kulkiessani huomannut karhujen seuraavan tuloani. Ne tietävät, että kuvaajalla saattaa olla mukanaan koiranmuonaa, johon ne ovat ihastuneet kovasti.

Olsenin sydän pomppasi pari ylimääräistä lyöntiä myös silloin, kun kuvaushaaskalle ilmaantui täysin arvaamatta puolenkymmenen suden lauma.

– Omalla kuvausurallani tuo susien kohtaaminen pari vuotta sitten on se paras muisto. En odottanut mitään sellaista, sudet vain tulivat jostain haaskalle.

Olsen laskee ottaneensa kymmeniä tuhansia kuvia viimeisen reilun kymmenen vuoden aikana.

– Vuodessa otoksia kertyy yli 10 000, joista yli puolet on luontokuvia jossain muodossa. Valmista eli omasta mielestäni kelvollista kuvaa syntyy useita tuhansia vuodessa.

Kolme K:ta eli Kuhmo, Kuusamo ja Kangasala ovat Olsenin kalenterissa niitä paikkakuntia, joilla mies on vuosittain käynyt.

Kuvauskojulle Olsen menee usein kello 16 maissa. Kuvauskohteet alkavat saapua muutamaa tuntia myöhemmin, kun ihmisen haju on hävinnyt kojun ympäristöstä. Kojusta ulos johtava ”savupiippu” vie ihmisen hajun mahdollisimman ylös.

– Kuvauskojusta ei voi poistua sen jälkeen kun kuvaaja on sinne illansuussa mennyt. Kaikki ylimääräiset äänet karkottavat eläimet haaskalta. Kameran sulkimen napsahdukset karhut ovat oppineet sietämään. Paras kuvausaika on yleensä aamuyöllä, jolloin valokin on niukimmillaan. Hyvälle kuvaajalle ja laadukkaille välineille valon määrä ei ole iso ongelma.

Perusperiaate on, ettei mitään eläintä kannata kuvata, jos se katsoo suoraan kuvaajaan valppaan oloisena.

– Mitään sarjatulta ei kuvaaja voi kamerallaan ampua. Kuva on otettava sillä hetkellä, kun eläin on keskittynyt johonkin muuhun ja sen valppaus on hetkeksi herpaantunut.

Petolintuja, esimerkiksi kotkia, kuvatessa ei koskaan saa laukaista kameraa, kun kotka ensimmäisen kerran lähestyy haaskaa. Sen pitää saada aloittaa ateriointi rauhassa.

– Kerran haaskalta karkotettu peto – olipa se lintu tai nisäkäs – ei palaa ehkä enää vuorokauteen takaisin.

Kuvaajan on vältettävä nopeita liikkeitä. Koppi on sisältä valaisematon.

– Käytän otsalamppua, mutta harkitusti. Kamera on tunnettava niin hyvin, että sitä pystyy sormeilemaan puolipimeässäkin.

Klaus Olsen liikkuu kameransa kanssa myös kotinsa läheisyydessä.

– Noin sadan metrin päästä kotiovelta olen kuvannut jäniksiä, valkohäntäpeuroja ja lintuja. Luontoa on joka puolella kotiovelta alkaen. Teen työmatkat polkupyörällä. Aikaisin aamulla saattaa saada hienoja maisema- ja tunnelmakuvia.

Olsen innostui valokuvaamisesta kymmenisen vuotta sitten.

– Luontokuvia aloin ottaa kuutisen vuotta sitten. Aluksi otin kuvia pikkulinnuista kaupunkiympäristössä, sitten aloin kuvata siivekkäitä lintutorneista, kunnes siirryin piilokojukuvaamiseen. Alussa en tunnistanut lajeja, mutta oli kivaa ottaa kuva ja kotona lintukirjasta tutkia, mitä oli tullut kuvatuksi.

Ensimmäisen kerran Olsen oli lähtenyt kuvaamaan suurpetoja vuonna 2012.

– Sen jälkeen olen käynyt vuosittain Kuhmossa tai Suomussalmella. Niiden lisäksi vietän aikaa etenkin keväällä Kangasalan Pohtiolammella kalasääksiä kuvaamassa. Helmikuussa olin Suomussalmella kuvaamassa haaskalta maakotkia.

Nälkä kasvaa syödessä. Olsenilla on tavoitteita tuleville vuosille.

– Seuraavaksi aion keskittyä ahman kuvaukseen. Ilveksestä en ole koskaan saanut kuvaa, vaikka niitä täällä Hämeenlinnan ympäristössä ja kenties aika kotinurkillakin liikuskelee. Ilves ei haaskoille tule ja sen tapaaminen luonnossa olisi melkoinen lottovoitto. Kainuussa toivoisin vielä saavani kuvan, jossa olisi karhu ja susi.

Kuvausharrastuksensa alkuvaihessa Olsen räiski kuvia aina kun eläin osui linssiin.

– Otin varmaan tuhansia otoksia, koska oli vain tärkeää saada kuvatuksi itse otus. Nyt jaksan sommitella ja odotella hyviä asentoja ja ilmeitä. Haen kuvaan jotain toimintaa ja liikettä. Sellainen kuva on vaikeampi ottaa kuin vain pelkkä passiivisesti poseeraava kohde.

Luontokuvaajan on tunnettava kohteiden tapoja ja osattava toimia ennakoivasti.

– Jos esimerkiksi karhu jähmettyy kireänä paikalleen, se saattaa ponkaista hetken päästä juoksuun. Kun lintu kohottelee pyrstöään, on se usein merkki siitä, että lintu nousee siivilleen. Kameran asetukset pitää olla silloin valmiina ja kuvaajan nopea.

Olsen kuvaa manuaaliasetuksilla. Kuvaajalle jää tuolloin aikaa seurata, miten valo kehittyy.

– Esimerkiksi talvella pitää valottaa pari aukkoa yli. Hyvillä välineillä pystyy ottamaan kelvollisia kuvia aika hämärässäkin. n

Klaus Olsenin kuvia on nähtävillä sivuilla http:// launo.galleria.fi

”Kun lintu kohottelee pyrstöään, on se usein merkki siitä, että lintu nousee siivilleen. Kameran asetukset pitää olla silloin valmiina ja kuvaajan nopea.”
”Paras kuvausaika on yleensä aamuyöllä, jolloin valokin on niukimmillaan. Hyvälle kuvaajalle
ja laadukkaille välineille valon määrä ei ole iso ongelma.”
Canon 1D Mark IV

Suurimman osan kuvistaan Klaus Olsen on ottanut Canonin 1D Mark IV:llä.

Objektiiveina ovat Canon 300 mm F.4.0, Canon extender 1.4, canon 24-105 mm F4.0, Canon 16-35 mm F 2.8 ja Sigma 70-200 F 2.8.