Satasta päin monttua ja mäkeä

Motocross kiinnostaa myös tyttöjä

Huvipuiston twisterissä tai pesukoneessa linkousvaiheessa – siinä maallikon pikaelämys motocrossista. Rynkytystä, ravistelua, näyttäviä ilmalentoja ja alastuloja, tätä kaikkea on moottoripyörien maastokilpailu motocross.

Teksti: Ari Stenius

Motocross- ja endurokuljettaja Toni Erikssonille kilpailujen ajoviikonloput ovat tuttuja jo 12-vuotiaasta lähtien.

– Maanantaina tietää ja tuntee ajaneensa, hymyilee Eriksson, joka ajoi jo nelivuotiaana Seutulassa pikkumopolla hiekkamontuilla. Sama palo ajamiseen on edelleen, 27-vuotiaana.

– Moottorit ovat aina viehättäneet, samoin lajin elementit taito, vauhti ja hypyt sekä kilpailu muita ajajia vastaan, luettelee Eriksson lajinsa koukuttavia tekijöitä.

Mies on lajinsa suomalaishuippu, mutta ammattia ei motocrossista ole tullut – vielä. Siviilityö on Espoon Metroautossa ajoneuvomekaanikkona.

– Motivaatio ja haave on, että saisi ajaa ammatikseen, tai ainakin puoliammattilaisena.

Harrastus vaatii vuosittain 25000-30000 euroa, jos osallistuu Erikssonin tavoin SM-kisoihin ympäri Suomen.

– Sponsoreilta ja yhteistyökumppaneilta saa nykyisen sen verran kasaan, että ajaminen ei maksa itselle, mutta arkitöillä pitää kustantaa muu eläminen, sanoo Eriksson, jolla on kisoissa aina kaksi motocross-pyörää mukana.

Motocross on äärimmäisen kova laji ja vaatii ajajiltaan erinomaista fysiikkaa.

– Syke on aina ihan katossa. En pysty täysillä juoksemallakaan nostamaan sykettä niin ylös kuin se on ajon jälkeen.

Kilpailuja on viikonloppuisin ja lähtöjä on kaksi peräkkäin.

– Kisa kestää puolisen tuntia ja sen päälle ajetaan kaksi kierrosta.

Radat ovat yleensä hiekalle tai soralle tehtyjä luonnonratoja, joissa on ylä- ja alamäkiä, hyppyreitä ja mutkia eri suuntiin. Keskinopeus on 50 kilometriä tunnissa.

– Välillä ajetaan kovaakin, mutta tiukat mutkat pudottavat ajonopeudet kymmeneen kilometriin tunnissa.

Aika-ajot määrittävät lähtöjärjestyksen. Lähtöpaikalla on merkitystä.

– Keulilta on hyvä lähteä. Silloin voi valita omat ajoradat ja pystyy sulkemaan takaa tulevien ohitustilaisuuksia.

Eriksson myöntää, että joskus ajetaan tahallaan lammikoista, jotta rapa roiskuisi takaa-ajajien suojalaseihin.

– Motocross on aikamoinen kontaktilaji. Väliin törmätään ja tönitään, mutta mitään jääkiekkomaisia mällejä ei vedetä.

VAIKEISSA olosuhteissa rata hankaloituu jokaisella.

– Vauhti on tärkeää, mutta pitää käyttää päätään ja osata ajaa. Radan jarru-urat ja reiät pistävät ajamaan kieli keskellä suuta ja samalla pitää kamppailla muita vastaan, kuvaa Eriksson kisahenkeä.

Maasto-olosuhteisiin kehitetty motocross-pyörä painaa noin sata kiloa.

– Siinä on erinomainen jousitus, mutta raju ravistelu ottaa kroppaan. Kädet, jalat, niskat ja selkä, niissä meno tuntuu, mutta suojat ovat erittäin hyviä ja viikon mittaan vaivat unohtuvat.

Jos crossipyörän perä alkaa vauhdissa heittää, se ei tiedä hyvää.

– Kun ”sakset” lähtee, se heittää ajajan kyydistä ja yleensä olkapää edellä tullaan alas. Solisluut siinä napsahtavat, tietää Eriksson kilpakuskien perusvamman.

Helsingin Moottoriurheilijoita edustava Eriksson ajaa ja harjoittelee pääosin kotiradallaan Vantaan vauhtikeskuksessa. Paikkaa kutsutaan Lavannoksi.

Eriksson ei pidä ajajia hurjapäinä.

– Lajiominaisuudet eivät vaadi hulluutta tai hurjuutta. Fyysinen voima, kestävyys, ajotaito sekä viileä harkinta ovat parhaat aseet, vaikka joillain meistä onkin virtaa yli keskivertotyyppien. Laji on hauska ja haastava. Varusteitten ja suojien kypärästä kenkiin pitää kuitenkin olla hyvät.

Harrastajien ikähaitari kulkee junioreista eläkeläisiin. Radoille on myös viime aikoina ilmestynyt yhä enemmän tyttöjä.

”Raju ravistelu ottaa kroppaan. Kädet, jalat, niskat ja selkä, niissä meno tuntuu, mutta viikon mittaan vaivat unohtuvat.”