90-vuotias Aira Samulin sanoo, että hän oli jo 50 vuotta sitten liian vanha käyttämään minihameita. Sen jälkeen hän on päässyt kaikista rajoitteista. Isäkin kaatui rintamalla kahteen kertaan. Ensimmäisellä kerralla kotiin ei kuitenkaan tullut arkkua, vaan isä tuli kävellen, ehjänä ja terveenä.

Teksti ja kuvat: Tarja Lehtola

Jälkimmäisen kerran muistot eivät lähde Airan mielestä koskaan. Hän joutui itse äitinsä kanssa hakemaan isänsä joukkosidontapaikalta. Aira kokee tärkeänä kertoa ajasta, jolloin tämä kansa oli valmis uhraamaan kotinsa, terveytensä ja henkensä isänmaansa hyväksi. Päivääkään ei ole mennyt ilman, että hän ei olisi kiittänyt siitä, että on rauha.

Airan elämän tärkein ohjenuora onkin se, että on tärkeämpää kiittää siitä, mitä on, kuin valittaa sitä, mitä ei ole.

Aira syntyi Hyrsylän mutkan Ignoilan kylässä keskipäivän aikaan sunnuntaina 27.2.1927.

– Se oli äitini kolmas synnytys. Isäni, mestarihiihtäjä, oli tuolloin voittamassa hiihtokilpailuja naapurikylässä, kun äitini eteni ryömimällä hakemaan avukseen Posti-Pekan vanhaa muoria. Muamo oli lyönyt itsensä polvilleen lattialle, siinä hokenut ristinmerkkejä tehden, että hospoti hospoti, auta kaheks, auta kaheks. Äitini sitoi itse leikkaamansa napanuoran. Muamo lämmitti veden ja kantoi vannan äidin syliin: sain ensimmäisen kylpyni astiassa, jossa äitini oli pessyt ennen minua eläneiden pienten veljieni, ensin Sulon, sitten Toivon ruumiit, ennen kuin oli pukenut heidät arkkuun pantavaksi.

Näin alkoi aivan toisenlaiseen aikakauteen sijoittuva tarina, jonka päätähti on koko kansan Aira. Hän ei juuri esittelyjä kaipaa. Airan lapsenlapsilta on kysytty, mikä on Airan elämänvoiman salaisuus. ”Aira juoksee rahan perässä”, olivat nämä vastanneet. Näin Aira tekee, koska hän yli 80-vuotiaana marssi pankinjohtajan puheille, otti kymmenen vuoden lainan ja rakennutti vanhuudenpäivien talon.

Myös samassa pihapiirissä oleva Hyrsylänmutkan päärakennuksen kunnossapito nielee vuosittain aimo kasan euroja. Aira on perustanut paikkaan säätiön, joten Hyrsylänmutkan tulevaisuus on turvattu. Aira puhuu ikääntyneiden kotona-asumisen puolesta.

– Elämä pitäisi ottaa haltuun silloin, kun vielä tietää, mitä haluaa. Sen jälkeen muut päättävät puolestasi.

Aira kokee olleensa aina edellä aikaansa. Hän oli nuorena reipas ja sporttinen, eikä voinut sietää avuttomia inisijöitä. Sellaisia tyttöjä, joilla oli vieno ääni ja jotka olivat heikkoja tai esittivät sellaisia, ollakseen naisellisia.

Inisijät olivat heikompaa tekoa, kaikki tutut ikätoverit ovat haudassa. 96-vuotias sisko elää Amerikassa. Aira haluaa ympäröidä itsensä vain sellaisilla ihmisillä, jotka eivät vie energiaa.

– Ei ihminen pysy kasassa, jos on kaikkien käytettävissä. Rajat täytyy tietää. Täytyy osata arvioida, kenen kanssa on milläkin tasolla tekemisissä. Ihmistuntemus kasvaa iän myötä. Oppii vaistoamaan hyvin nopeasti tavatessaan uuden ihmisen, onko hän omaa tyyppiä. Hilma-täti sanoi aina, että ei pidä ojentaa jalkoja pitemmälle kuin peittoa piisaa, ei missään asiassa.

Aira Samulin oli 33 vuotta naimissa Ekku Peltomäen kanssa. Ekku asuu edelleen Hyrsylänmutkan pihapiirissä ja on paikan pääpuutarhuri. Titteli ei olekaan vähäinen. Ekku on istuttanut tontille esimerkiksi 150 puuta. Suhde on edelleen lämmin ja läheinen. Yhdessä he suunnittelivat Airan vanhuudenkodin, mutta vielä ei ole sinne muuttamisen aika.

– Olen ollut terve. Sen mukaan elän, teen töitä ja autan muita.

Vanhuudentalon Aira rakennutti, koska hän haluaa elää loppuelämänsä omassa kodissaan. Talo on suunniteltu siten, että siinä voi asua, vaikka olisi liikuntarajoitteinenkin. Koko kodissa on huomioitu iän tuomat rajoitteet ja ergonomisuus. Valosuunnittelun taloon teki valosuunnittelija ja -taiteilija Ekku.

Vielä ei kuitenkaan ole sen aika, että Aira ehtisi ja malttaisi asettua vanhuudenpäiviään viettämään. Hyrsylänmutkan emäntä ei näytäkään tietävän, mitä tarkoittaa eläkkeelle jääminen. Hän esittelee Hyrsylän Mutkan maankuulua nukke -ja nallemuseota 200 ryhmälle vuodessa. Hän on myös suosittu esiintyjä ja puhuja.

Aira on tehnyt koko elämänsä töitä mielenterveysasioiden parissa ja kiertää yhä vanhustenkodeissa puhumassa viisaasta vanhenemisesta. Usein yhdessä Suomen Mielenterveysseuran entisen puheenjohtajan Pirkko Lahden kanssa.

– Olen yrittänyt vähentää esiintymisiä nostamalla hintaa, mutta eivät ne vähene, Aira hymyilee.

Vanhainkodeissa kiertäessä Aira saattaa olla kaikista paikallaolijoista iäkkäin. Silti hän neuvoo toisia viittamaan kintaalla kaikille rajoituksille.

– Sanon, että nyt antaa palaa vaan! Eläkää niin sopimattomasti kuin haluatte. Keneltäkään ei tarvitse kysyä lupia mihinkään.

Aira ihmettelee sitä, miten hänen iloisuutensa ja elämänmyönteisyytensä saatetaan kokea pinnallisuudeksi.

– Valittajat ja marisijatko ovat jotenkin parempia tai syvällisempiä ihmisiä? Nehän ne vasta itsekkäitä ovat, Aira lataa.

Elämänilo löytyy pienistä murusista. Aira kertoo opetelleensa elämään niin, että aina on juhlaa, kun mitään erityistä pahaa ei sillä hetkellä ole. Vastoinkäymisiin olisi ollut helppo jäädä. Vaikeat sotavuodet, perheväkivalta ja tyttären vakava mielenterveysongelma ovat elämän polulle annettuja koettelemuksia. Lähipiirissä on ollut aina vähintään yksi mielenterveysongelmainen.

– Kun tyttäreni sairastui parantumattomasti skitsofreniaan 16-vuotiaana, sain kuitenkin voimia tuntea vastuuni äitinä myös pienelle pojalleni. Osaan asettua toisen ihmisen asemaan ja tiedän, miltä vaikeudet tuntuvat. On kuitenkin tärkeämpää kiittää siitä, mitä on kuin valittaa sitä, mitä ei ole.

Aira joutui 14-vuotiaana hakemaan jatkosodassa kaatuneen isänsä rintamalta. Noiden vuosien tapahtumat ovat jättäneet lähtemättömät jäljet.

Isä makasi paareilla tarkka-ampujan luoti rinnassaan. Hämminki oli melkoinen, kun Aira ilmestyi äitinsä kanssa paikalle. Tykistökeskitys olisi voinut alkaa milloin hyvänsä.

– Äiti ei antanut periksi, ennen kuin oli saanut auton hakemaan isän. Isä oli vähän ennen kaatumistaan poiminut meille suuren tuokkosen mansikoita. Sotilaat toivat sen meille. Ajattelin, että isä olisi hyvillään, jos söisin, mutta en millään saanut alas yhtään mansikkaa.

Seitsemänkymmenenviiden vuoden takaiset tapahtumat vetävät edelleen Airan hiljaiseksi.

Aira Samulin ei ole koskaan tyytynyt tavanomaiseen elämään.

– Kun lähes kuusikymppisenä aloin rakentaa suurta karjalaistaloa Hyrsylän Mutkaa, ihmiset sanoivat, onko Aira tullut suuruudenhulluksi.

Hyrsylän Mutkan rakentamiseen ajoi kuitenkin sisäinen tarve käsitellä sota-ajan traumoja jollakin keinolla. Hyrsylän mutkan siviiliväestö Suojärven pitäjässä jäi neuvostojoukkojen vangiksi. Vankeja oli lähes toista tuhatta ja heistä yli sata kuoli, ennen kuin he pääsivät rauhanteon jälkeen palaamaan Suomeen. Lapsuudenkokemukset synnyinalueen kohtalosta jättivät Airaan niin voimakkaan jäljen, että kun hän löysi Suomesta, läntiseltä Uudeltamaalta Hyrsylä-nimisen kylän, hän rakensi sinne oman karjalaistalonsa ja nimesi sen Hyrsylän Mutkaksi.

– Tämän rakentamalla sain möykyn sisältäni purettua. Nyt on tullut aika, jolloin haluan puhua noista asioista. Siitä, miten isämme ja pappamme olivat valmiita uhraamaan terveytensä, henkensä ja kotinsa, jotta seuraavilla sukupolvilla olisi parempi elämä, toteaa Aira Hyrsylän Mutkan suuressa tuvassa.

Isän kaatumisen jälkeen äiti suostui lähtemään Helsinkiin. Siellä perhe joutui pahimpiin pommituksiin, mitä tässä maassa on ollut.

– Kolme kertaa pommit osuivat siihen taloon, jossa asuimme. Ryske oli hirveä, mutta äiti ei suostunut lähtemään pommisuojaan, niin jouduin menemään sinne nuorempien sisarusteni kanssa, Aira muistelee.

Aira oli aina haaveillut asumisesta aivan Helsingin sydämessä. Hänen sukunsa on lähtenyt liikkeelle Viipurista, joka oli Airan mielestä hieno kaupunki.

– Kun tulimme jatkosodan jälkeen Helsingin rautatieasemalle ajattelin, että tämä on minun Viipurini, täältä en lähde minnekään. Helsinki näytti niin samanlaiselta.

Nyt Aira on toteuttanut haaveensa muuttamalla Bulevardille ja avaamalla sinne Airan Tarinasalongin. Siellä helsinkiläiset ja pääkaupunkiin matkustavat ryhmät voivat vierailla kuulemassa tarinoita, jotka varmasti jäävät mieleen. Pitkälle on tultu lapsuuden maailmasta, jolloin ihmiset kohisivat siitä, että joku oli heittänyt banaaninkuoret kadulle. ”Jollakin on ollut banaani!”

Hyrsylänmutkasta voi ostaa Airan kaksi elämäkertaa Soturi ja sunnuntailapsi sekä Auringonpimennys yhteen nidottuna painoksena kirjoittajan nimikirjoituksella varustettuna.

– Tämän nimmarin arvo nousee, kun minusta aika jättää, Aira heittää.

Mutta jo nyt Airan nimikirjoitus noteerataan varsin korkealle. Tarina kertoo, että kahdella Aira Samulinilla saa yhden Jari Sillanpään.

”Valittajat ja marisijatko ovat jotenkin parempia tai syvällisempiä ihmisiä?”
”– Hilma-täti sanoi aina, että ei pidä ojentaa jalkoja pitemmälle kuin peittoa piisaa, ei missään asiassa.”