Elisabeth Rehnin epätavallinen elämä

Naisten ja lasten oikeuksien puolesta liputtavalle Elisabeth Rehnille mikään ei ole koskaan ollut mahdotonta, vaan kaikki on mahdollista. Näin hän on kirjoitti jo 8-vuotiaana pikkulottana tunnuslauseekseen. Rehn jää historiaan paitsi Suomen ensimmäisenä naispuolisena puolustusministerinä myös poliitikkona, joka avasi naisille ovet armeijaan.

Teksti ja kuvat: Tarja Lehtola

Sota-ajan lapsesta tuli Suomen ensimmäinen naispuolustusministeri, presidenttiehdokas ja kansainvälisen kriisinhallinnan ja ihmisoikeuksien asiantuntija. Hymyilevän isoäitikuoren takaa paljastuu terävä, suorasanainen nainen. Elisabeth Rehniä ei voi säikäyttää hiljaiseksi, sen ovat oppineet niin sotarikollinen Slobodan Milošević kuin hänen oman puolueensa RKP:n miehet.

Vaiherikkaan elämän eläneellä Rehnillä on loistava huumorintaju. Hän sanookin, että itseään ei kannata ottaa liian juhlallisesti. Niin kansallisen kuin kansainvälisenkinkin politiikan keskeisissä tehtävissä mittavan uran tehneen maailmankansalaisen tarinat ovat hykerryttävän huikeita.

Elisabeth Rehn syntyi kolmanneksi tyttäreksi Ruth ja Anders Carlbergin perheeseen Mäntsälään.1930-luvulla kunnanlääkärin työ oli suuressa kunnassa raskasta. Lapsista osa syntyi vielä kotona, ja kotikäyntejä tehtiin vastaanottopäivän päälle ensin hevoskyydillä ja myöhemmin autolla.

Rehnin kiinnostus ympäröivään maailmaan ja ihmisten erilaisiin elämäntilanteisiin heräsi jo tuolloin, kun hän pääsi sisarineen kunnanlääkäri-isän kanssa kotikäynneille ja näkemään, miten sivukylillä elettiin. Sama uteliaisuus elämää kohtaan vei häntä myöhemmin mitä erikoisempiin paikkoihin, toisinaan myös suoranaisiin vaaratilanteisiin.

– Koin lapsuudessa toisen maailmansodan ajan hyvin voimakkaasti. Ne Mäntsälän nuoret pojat, joita olin salaa ihaillen katsellut, tulivatkin kotiin arkuissa. Näistä kokemuksista on ollut paljon hyötyä, kun olen liikkunut konfliktialueilla. Kokemuksen kautta ymmärtää sen tuhon, pelon ja surun, mitä sota saa aikaan.

Kun lapsuudenkodissa Uusi Suomi kolahti postilaatikkoon, oli aina tappelu, kuka sen ehtii ensimmäisenä lukea.

– Puhuimme kotona valtavan paljon asioista, olimme kiinnostuneita siitä, mitä tapahtuu maailmassa ja varsinkin Suomessa. Muuten elämä oli täynnä työntekoa. Isä sanoi, että joka ei työtä halua tehdä, ei sen pidä syödäkään. Olimme pieniä tyttöjä, mutta päiviimme kuului rikkaruohon kitkentää ja perunamaata, yksitoista kakluunia lämmitettiin pari kertaa päivässä.

Ove Rehniin Elisabeth tutustui ollessaan 15-vuotias. Ove oli hänen mielestään pitkä ja komea ja vaikutti espoolaisena kuin ulkomaalaiselta. 27-vuotiaana Elisabeth Rehnillä oli jo neljä lasta. Hän on mielestään hyvä esimerkki siitä, että uran ehtii tehdä myöhemminkin.

– Olen valtavan onnellinen siitä, että sain olla lasten kanssa kotona. Hiekkalaatikon laidalla oppii paljon.

Rehnin perhe on kiinteä. Yhteenkuuluvuuden tunne on suuri. Serkut ja lastenlapset viihtyvät yhdessä.

Kolmekymppisenä Rehn aloitti oman Suomen ennätyksiä sarjansa, tosin silloin vielä tietämättään. Hän alkoi kaupitella Tupperware-astioita 1960-luvulla ensimmäisenä Suomessa. Rehn perusti Grankulla IFK -jalkapallojaoston tytöille ja oli myymässä makkaraa kentän laidalla, kun häntä tultiin pyytämään ehdolle eduskuntavaaleihin.

– Perusteluiksi sanottiin, että minulla on monta lasta, olen aktiivinen monella tapaa, enkä ihan pahan näköinenkään, Rehn muistelee.

Rehn meni läpi ensimmäisellä kerralla, istui neljä kautta ja teki sen lisäksi yhtä ja toista muuta. Elettiin maailman mullistusten aikaa. Neuvostoliitto romahti, Berliinin muuri kaadettiin. Myös kotikentällä tapahtui kaikenlaista, ostettiin hornetteja ja jopa lennettiinkin yhdellä.

Julkisessa työssään Elisabeth Rehn on opittu tuntemaan naisena, joka ei ole epäröinyt hakeutua perinteisesti miehisinä pidettyihin tehtäviin. Rehn on muun muassa johtanut viisi vuotta Puolustusministeriötä sekä puolitoista vuotta YK:n rauhanturvaoperaatiota (UNMIBH) Bosniassa.

Ensimmäiset suomalaiset naiset lähtivät rauhanturvaajiksi joulukuussa 1991. Ensimmäiset naisalokkaat puolestaan astuivat palvelukseen lokakuussa 1995. Noihin aikoihin syntyneessä Popeda -yhtyeen kappaleen kertosäkeessä lauletaan: ”Syytän sua Elisabet Rehn, mun vaimoni on kapiainen”. Rehn kuuli kappaletta hoilattavan joka puolella, varsinkin rauhanturvajoukoissa, kun kävi tervehtimässä heitä Golanissa ja Etelä-Libanonissa.

Paikka oli tuulinen. Puolustusministeri tunsi olevansa suurennuslasin alla.

– Tuntui, että odotettiin, että kyllä se munaa vielä itsensä jollakin lailla, mikä asia on tänä päivänäkin monella naisella riesana.

Puolue lähetti Rehnin Euroopan parlamenttiin, kun Suomi liittyi EU:hun ja se oli sellainen paikka, jossa hän ei viihtynyt.

Konfliktialueilla oleminen on muuttanut ajatusmaailmaa peruuttamattomasti. Rehn on työskennellyt neljällätoista eri konfliktialueella, tarinoissa vilahtavat niin Kambodza, Palestiina, Israel kuin Balkanin maat, Somalia ja Liberiakin. Sotien uhrit ovat siviilejä ja varsinkin naisten raiskaukset ovat selkeä sotilaallinen strategia.

– Kun kohdistaa väkivallan naista tai lasta kohtaan, se iskee koko perheeseen ja koko yhteiskuntaan, joka ei kyennyt suojelemaan. Hyviltä tuntuvien asioiden takana voi olla paljon sellaista, mitä ei halua tunnistaa.

Rehniä on myös syytetty siitä, että hänellä on kestohymy. Sellainen ei kuulemma voi olla aito.

– Jos ihminen tulee auttamaan ja romahtaa, ei hänestä ole hyötyä. Se ei tarkoita sitä, että olisi kova ja tunteeton. Kun kohtaa ihmisiä eikä ole yhteistä kieltä, voi vaikka pitää kädestä kiinni ja hymyillä. Yleensä siten saa aina takaisin empatiaa ja hymyjä.

Yksi mieleenjääneimmistä näyistä Bosnia ja Hertsegovinassa kotikylistään sotaa paenneiden perheiden keskellä oli, kun ruumisarkku oli pakattu tavarakuorman päälle. Perheet olivat kaivaneet haudasta isoäidin mukaan, koska ei ollut tietoa, voiko kotiseudulle enää palata ja jääkö hauta rajan taakse. Kerran Elisabeth sai kuulla, että pakolaisperheen vanhan kotitalon nurkalla oli kasvanut ihmeellisen ihana omenapuu, joka jo varmaan kukkisi tähän aikaan vuodesta. Voisiko Elisabeth käydä katsomassa, onko puu tallella ja kukkiko se, voisiko hän mitenkään tehdä sen? Elisabeth katkaisi kylässä käydessään kukkivan omenapuun oksan ja toi sen pakolaisperheelle mukanaan.

Rehnin tapa työskennellä oli mennä sinne, missä tapahtuu. Henkivartija onkin muistellut, miten Sarajevossa autonkujettaja kirosi, että Rehnin edeltäjät eivät kyllä olleet menneet vastaaviin tilanteisiin. Ajatus turvamiehestä tuli Ove Rehniltä, jonka mielestä oli käsittämätöntä ja vaarallista, että kuusikymppinen vaimo seilaisi Balkanilla maamiinojen, sotarikollisten ja muiden vaarojen keskellä aivan yksin. Ulkoministeriö ja pääesikunta saatiin kustantamaan Elisabethille turvamies, jolle ehdottomasti oli tarvetta.

Vaikka hymy onkin ollut monessa mukana olleen kosmopoliitin tavaramerkki, omaankin elämään on kuitenkin mahtunut aikoja, jolloin hymyyn ei aina ole tuntunut olevan aihetta, vaikka Rehn on osannut julkisuudessa monet surunsa peittääkin. Pitkään, yli 50 vuotta kestäneeseen liittoonkin mahtui monenlaisia vaiheita. Rehnit menettivät omaisuutensa ja asuivat jonkin aikaa vedettömässä ja vessattomassa mökissä. Elämän varrelle on mahtunut myös kaksi syöpää.

– Ihmiset luulevat, että olen niin vahva, että jaksan kaiken. Juuri kukaan ei kysy, mitä sinulle oikeasti kuuluu. Elämänhalu ja halu nähdä iloiset puolet elämässä ovat kuitenkin olleet vallitsevia.

Rehn on edelleen kysytty puhuja ja esiintymispyyntöjä tulee ympäri maailmaa.

– Nyt kun olen 81-vuotias, toivon, että ymmärtäisin, että ei on ihan käyttökelpoinen sana ja sitä voisi tarvittaessa käyttää, Elisabeth Rehn hymyilee.

Maailmallaolon vastapainona Rehn viihtyy erinomaisesti yksikseen rakkaassa pitkäaikaisessa kodissaan Kirkkonummella.

– Asun maalla, missä kaikki tuntevat toisensa ja kaikki kulkevat yhtä röntän näköisenä kylällä. Yhteisöllisyys on voimakasta, se on kuin suuri pieni kylä. Keidas maailmassa.

”– Yhteisöllisyys on voimakasta, se on kuin suuri pieni kylä. Keidas maailmassa.”
”– Hiekkalaatikon laidalla oppii paljon.”