Kotirintama kesti, vaikka lujilla oltiin

Kuukauden itsenäistä Suomea nuorempi, tammikuussa 2018 sata vuotta täyttävä konneveteläinen Helmi Mehto kuuluu siihen ikäluokkaan, jota saamme kiittää nykyisestä elämisen tasostamme. Parikymppisenä tytönheitukkana Helmi jäi pienen lapsen kanssa hoitamaan maatilalla viiden miehen työt näiden jouduttua rintamalle.

Teksti ja kuvat: Tarja Lehtola

Sodan syttyessä anoppikin lähti tyttärensä avuksi, ja kaikki oli Helmin vastuulla. Isä palkkasi jossain vaiheessa apulaistytön, että joka paikkaan ei tarvinnut lähteä pienen tyttären kanssa.

Kun Helmi lähti Suolahteen myllylle 40 kilometrin päähän hevosella ja sai asiansa hoidettua sujuvasti, kuului heti irvailua, että kyllä akat saa. Helmi oli toki ollutkin jyvineen myllyllä ensimmäisenä. Paikalla oli miehiä, jotka olivat haavoittuneet tai eivät ikänsä puolesta enää joutuneet rintamalle. He kuvittelivat, että naisilla on jotain etuoikeuksia sukupuolensa takia.

– Hyppäsin säkkikuorman päälle ja nykäisin hevosen lähtöön ja ajattelin, että soittakaa vaan sitä suutanne. Sai kyllä niellä nuo sanat monta kertaa, Helmi muistelee.

Kaikki maatalouden perustarvikkeet nauloista lannoitteisiin olivat säännöstelyn alaisia. Kaiken ostoon oli saatava luvat.

– Kun mies kirjoitti kirjeessä, että koita hommata öljyä, että päästään puimaan, kun hän tulee lomalle ja sain sen monen mutkan kautta järjestettyä niin taas kuului, että kyllä akat saa! Mutta helpolla emme päässeet, emmekä ilman vaivaa mitään saaneet. Koitin pitää taloa pitää ja viljelyksiä jatkaa. Mies laittoi kirjeissä neuvoja, että laita siihen peltoon sitä ja sitä ja korjatkaa nyt kaurat latoon. Apuna oli keskenkasvuisia poikia tai naisia, jotka omilta töiltään jouti. Oli yksi riski mies, joka ei ollut sodassa, ja häntä sitten vietiinkin talosta taloon kuin viinapannua, niin kuin siihen aikaan sanottiin.

Elintarvikkeita alettiin säännöstellä jo syksyllä 1939 ennen sodan puhkeamista. Tällöin joutuivat säännöstelyn piiriin kahvi ja sokeri. Kun sota sitten syttyi, menivät hyvin nopeasti melkein kaikki elintarvikkeet ”kortille”. Ruokapula iski kovimmin kaupunkien asukkaisiin. Maaseudulla tilanne oli hiukan helpompi.

Kahvin puutteessa Helmi jauhoi paahdetuista herneistä korviketta. Aamusumpit oli saatava, oli sota tai ei.

Selviytyäkseen Helmi möi mustaan pörssiin lehmän. Heti sen jälkeen tuli määräys, että jokaisen talon pitää luovuttaa sata kiloa lihaa valtiolle.

– Ostin naapurilta lehmän, että pystyin vaaditun määrän luovuttamaan. Kaikesta piti tasata, kananmunista, villoista, ihan kaikesta. Mustaan pörssiin myyminen ei tietenkään ollut luvallista, joten siitä voi viedä linnaan näin jälkikäteen, jos haluatte, Helmi toteaa hymyillen.

Puutetta ei ollut vain ruoasta, vaan myös vaate-ja jalkinetilanne oli huono. Vaatteita käännettiin ympäri ja ommeltiin siitä uutta, mutta kenkien puute pakotti monen naisen tarttumaan työhön ja valmistamaan itse saatavilla olleista raaka-aineista kengät tai saappaat. Kenkiä valmistettiin paperista ja jopa tuohesta. Kun maatalon emäntä päivän oli riehunut, uni tuli, kun vain pään laski tyynyyn.

Aikanaan Helmin perheen miehet palasivat lukuunottamatta miehen yhtä veljeä, joka haavoittuneena joutui vihollisen vangiksi ja kuoli vankileirillä.

Maatalous oli kuitenkin monien muutosten ja ongelmien paineessa 1950-luvun vaihteessa. Sotien aiheuttamat menetykset tuntuivat monin tavoin Suomen maataloudessa, samoin kuin koko maan taloudessa. Työtä oli enemmän kuin jaksoi tehdä.

Rauhan tultua oli jo vähän aikaa harrastuksillekin. Kylän uusi opettaja perusti laulukuoron. Siihen Helmi pestatui laulamaan alttoääntä. Hän liittyi myös lausuntakerhoon. Hyvämuistinen lausuja antaa näytteen runosta Kyntäjän laulu: ”Me työnnämme teräksen multahan”... Lausuja on elänyt lausumansa todeksi lukemattomia kertoja.

– Niin paljon olen seivästänyt elojakin, että ihme, että vielä sukkia neulon.

Tänäkin talvena on syntynyt kaksi tusinaa sukkaparia jälkikasvulle. Viideskin polvi on jo kasvamassa sukunkuluttajan ikään.

Sataan vuoteen mennessä kirjoja Helmi on omien sanojensa mukaan lukenut ”liikaakin”.

Työtä kuitenkin riitti. Ylös emäntä nousi kuuden pintaan ja kahvin tai herneistä paahdetun korvikkeen jälkeen meni navettaan lypsämään ja antamaan eläimille heinät.

– Tein kaurajauhoista puuroa, johon laitettiin kivennäiset ja melassit. Ämpärillä syötin, että varmasti kaikki sai. Astiat pestiin tietysti käsin, voi kirnuttiin kotona, puulattia pestiin kerran viikossa suovalla ja harjalla. Pyykinpesu oli iso ja raskaskin savotta ilman koneita.

Lämmin ruoka tehtiin kolme kertaa päivässä, joten useita tunteja vierähti hellan vieressä.

Kirnu on ollut hyvän aikaa jo tehtävänsä tehneenä aitan vintillä. Tilan pito on siirtynyt nuoremmille sukupolville.

Helmi kertoo olevansa suurinpiirtein terve, mitä nyt satavuotias voi olla.

– Polvi on pahin. Rollaattorin kanssa kaahottelen kuitenkin joka päivä syömään. Viisaat sanovat, että jokaisella on se oma tehtävänsä täällä maailmassa. Minä kyllä vieläkin ihmettelen, mikä se minun tehtävä voisi olla, Helmi veistelee.

Pitkän päivätyön emäntänä tehnyt Helmi jäi leskeksi 55-vuotiaana. Ilpo -poika jatkoi maatilan pitoa ja Helmi asui poikansa perheen kanssa entisellä kotitilallaan. Nyt hän on jonkin aikaa asunut vanhainkodissa. Jostakin oli vähän aikaa sitten Helmillä pula, ja vanhainkodin työntekijät sanoivat, että eikö se tytär voi käydä ostamassa ja tuoda äidilleen.

– Sanoin, että kyllä muuten, mutta kun se tytärkin alkaa olla jo vanhainkoti-iässä!

”– Kahvin puutteessa Helmi jauhoi paahdetuista herneistä korviketta. Aamusumpit oli saatava, oli sota tai ei.”
” – Polvi on pahin. Rollaattorin kanssa kaahottelen kuitenkin joka päivä syömään. ”