Elämäkerrassa kerrotaan myös Matin lapsuudesta ja nuoruudesta sodanjälkeisessä Oulussa

Matti Eskon uralle on mahtunut paljon hittejä, mutta mikään ei ole ylittänyt Rekkamiehen suosiota.

Vuosi oli 1966. 19-vuotiaalla Matti Eskonniemellä oli ensimmäinen laulukeikkansa Oulun Tarmolassa. Musiikkitaustaa nuorukaisella jo oli. Hän oli aloittanut musisoimisen isän joululahjaksi ostamalla nokkahuilulla ja opetellut musiikkiopistossa soittamaan klarinettia.

Keikoillaan viisikymmentä vuotta myöhemmin koko kansan tuntema Matti Esko soittaa lempi-instrumenttiaan saksofonia ja huilua sekä laulaa kauniilla baritoniäänellään aina uudelleen suurimman hittinsä Rekkamies. Vaikka muitakin hittejä on uran varrelle mahtunut, mikään ei ole ylittänyt Rekkamiehen suosiota.

Vuonna 1966 poika oli laulanut vain kotivessassa. Hän oli ujo ja kiltti, eikä halunnut korostaa itseään. Kuten ei vuonna 2017, jolloin hän täyttää marraskuussa seitsemänkymmentä vuotta.


Matti Esko aloitti musisoimisen isän joululahjaksi ostamalla nokkahuilulla. Ensimmäisen laulukeikkansa hän lauloi 1966 Oulun Tarmolassa.
 

Merkkivuotta juhlistavat erinomaiset arvostelut saanut levy, Järvenpää-Kauriala: Omia polkujaan sekä toimittaja Liisa Talvitien kirjoittama elämäkerta Matti Esko Valtakunnan rekkamies (Docendo). Syksyllä yleisö saa nauttia Matti Eskon juhlakonserteista Järvenpäässä, Oulussa ja Rovaniemellä.

Ensikeikallaan Matti lauloi Olavi Virran tutuksi tehneen laulun Hopeinen kuu ja Frank Sinatran Muukalaisia yössä. Yleisön joukossa oli myös 19-vuotias Pirjo Honkanen . Hän oli tullut kuuntelemaan Mattia, kotikulmilta tutun näköistä, tummahiuksista solistia.

– Matti lauloi selin yleisöön, ja esityksen jälkeen hän meni mikki kädessä lavan nurkan taakse. Hän kysyi bändin pojilta, että miten meni. Matti oli komea, mutta koko olemus pyysi melkein anteeksi olemassaoloaan, kertoo Pirjo, sittemmin Matin vaimo Pirjo Eskonniemi.


Elämäkerta paljastaa, miten alun perin käsinlatojaksi kouluttautunut ujo nuorukainen ryhtyi taiteilijan ammattiin ja hyppäsi musiikkibisneksen kovaan maailmaan.

Ura oli lähtenyt lentoon vuonna 1970, mutta Matti sai levytettäväkseen isoimman hittinsä 1980-luvun puolivälissä. Esa Nieminen ja Juha Tapaninen olivat saaneet tilauksen Vaasan Höyrymyllyltä vuonna 1985. Työtilaus koski televisioon ja radioon tehtävää Elovena-kauramainosta. Säveltäjä Nieminen ja sanoittaja Tapaninen päättivät ottaa mallia Yhdysvalloista, jossa oli erityinen ammattikunta mainosten tekemiseen, niiden lyhyisiin tarinoihin.

Melodiapätkä oli vain kolmekymmentä sekuntia. Esa Nieminen oli käynyt läpi monta artisti-vaihtoehtoa, mutta muisti Matin Trasselijussin salsan vuodelta 1976. Nieminen soitti Matille, kertoi asiastaan ja lähetti tälle c-kasetin, jossa melodia oli. Loppu on historiaa.

Matti opetteli pätkän, meni käymään Music Makersissa, jossa pianon säestyksellä sävellaji todettiin oikeaksi. Sitten Mattia pyydettiin Helsingin Ruoholahteen studioon laulamaan. Rekkamiehestä kertovan laulun mainospätkä taltioitiin kertaotolla.

– Kun olin laulanut pätkän, kaikki studiossa pysähtyi, aika ja äänittäjä lasin takana. Tuntui kuin olisin laulanut sitä aina, vaikka se oli vasta kolmas kerta sitä pätkää. Hetken hiljaisuuden jälkeen Esa sanoi, että tästä pitää tehdä kokonainen biisi. Nämä ovat kuin henkimaailman juttuja, jotka elämässä joskus sattuvat kohdalle. Minun kohdalleni osui tämä.

Elämäkerta paljastaa, miten alun perin käsinlatojaksi kouluttautunut nuorukainen, luonteeltaan ujo ja syrjäänvetäytyvä, ryhtyi ylipäätänsä taiteilijan ammattiin, vaativaan luovaan työhön ja hyppäsi musiikkibisneksen kovaan maailmaan: kilpailemaan suosiosta, kuulijoista ja levytyssopimuksista.

– Television Syksyn Sävelen kolmannesta sijasta vuonna 1970. Siitähän tämä kaikki alkoi, hän sanoo katsoessaan kodin seinällä olevia kunniakirjoja ja kultalevyjä.

Liisa Talvitien kirjoittamassa kirjassa kerrotaan iskelmätähden monipolvisen uran lisäksi myös Matin lapsuudesta ja nuoruudesta sodanjälkeisessä Oulussa. Matti ja vaimonsa Pirjo kuuluvat suuriin ikäluokkiin. Heidän kokemuksensa ovat osa myös sukupolvitarinaa, uusille sukupolville jo aivan vieraasta Suomesta kertova suurten ikäluokkien retken ja sosiaalisen nousun alku.

Matti ja Pirjo ovat sodankäyneiden isien lapsia, joiden elämä oli 1950-luvun pikkukaupungissa turvallista ja aineellisesti vaatimatonta. Leivän useimmille oululaisille toi paperitehdas. Sen haju merkitsi leipää perheiden pöytään. Kun tuuli kävi Perämeren perukoilta, kaupungissa tuoksui tehtaan lisäksi meri ja suolainen tuuli. Meri merkitsi myös mahdollisuutta lähteä maailmalle, olihan reitti Oulusta avoin vaikka ympäri maapallon.


Matti Esko täyttää marraskuussa seitsemänkymmentä vuotta. Merkkivuotta juhlistavat levy Omia polkujaan sekä toimittaja Liisa Talvitien kirjoittama elämäkerta Matti Esko Valtakunnan rekkamies. Kuva: Jouni Harala.
 

Sukupolvitarina on kirjan kehys. Keskiössä on yksilötarina: laulajan vaativan uran onnistumiset ja epäonnistumiset, nousut ja laskut ja iän myötä asteittainen luopuminen keikkatyön arjesta, taiteilijan elämästä, jota Matti Esko on elänyt nuoruudestaan lähtien.

Matti Esko kertoo kirjassa rehellisesti hinnasta, jonka hän on suosiostaan maksanut. Avioero oli lähellä 1970-luvun lopussa, mutta liitto pelastettiin muuttamalla Oulusta Järvenpäähän. Liitto on kestänyt myös Matti Eskon kaksi raskasta masennuskautta. Häntä on kannatellut vaimon tuki, joka on nostanut taiteilijan burn outin hetkiltä ylös, luottamaan itseensä ja taitoonsa, valitsemaansa tiehen.

Ei olisi perhe-elämää ilman tätä vaimoa, ei pitkää avioliittoa ilman keskinäistä luottamusta. Rakkaus on kestänyt myös miehen pitkät keikkamatkat, fyysisen ja henkisen poissaolon kotoa. Syrjähyppyjä liitossa ei ole tarvittu, niin paljon pariskunta toisiaan rakastaa ja arvostaa.

”– Television Syksyn Sävelen kolmannesta sijasta vuonna 1970. Siitähän tämä kaikki alkoi.”
”– Kun tuuli kävi Perämeren perukoilta, kaupungissa tuoksui tehtaan lisäksi meri ja suolainen tuuli.”
”– Kun olin laulanut pätkän, kaikki studiossa pysähtyi, aika ja äänittäjä lasin takana.”