Luontovalokuvaaja Hannu Hautalan uutuuskirjassa on hänen 60-vuotisen uransa upeimmat joutsenkuvat

Hannu Hautalan ja Pekka Punkarin teos Uljas valkoinen – Kansallislintumme laulujoutsen tarjoaa upean kuvamatkan laulujoutsenen elämään. Kirjan tekstit sisältävät myös runsaasti tietoa laulujoutsenesta.

Teksti: Tarja Lappalainen

Kun ottaa käteensä Docendon uutuuskirjan Uljas valkoinen – Kansallislintumme laulujoutsen (2018), houkuttelee se lukemaan laadukkailla ja upeilla kuvillaan lukemaan. Eikä syyttä, sillä kirjassa on luontovalokuvaaja Hannu Hautalan , 77, upeimmat joutsenkuvat, jotka hän on ottanut 60 vuotta kestäneen uransa aikana. Kuvat kirjaan on poimittu liki kahdenkymmenen tuhannen otoksen joukosta.

Ilman pätevää assistenttia tämä ei olisi kuitenkaan ollut mahdollista.

– Vaimoni asetteli diakuvia aikajärjestyksessä valopöydälleni ja noukin sitten niistä parhaimmat. Tätä työtä teimme vuorokausitolkulla, Hannu Hautala kertoo.

Tiukan seulan jälkeen kuvia oli kuitenkin jäljellä vielä kolmisen tuhatta. Tämän jälkeen oli kirjaan tekstit kirjoittaneen Pekka Punkarin vuoro siirtyä valopöydän ääreen.

– Siinä hän diktaattorin valtuuksin karsi kolme päivää kuvia päätyen himpun yli kolmeen sataan. Nämä menivät sitten taittajalle, joka teki viimeisen karsintatyön ja noukki kuvien joukosta mielestään parhaimmat 150 kuvaa, jotka päätyivät kirjaan.

Mistä Hannu Hautalan näin suuri innostus laulujoutsenia kohtaan sitten kumpuaa? Tarina alkaa siitä, kun Hautala kymmenkesäisen pojan silmin katselee, kuinka läheiselle oman kylän tulvapellolle Pohjanmaalle laskeutuu laulujoutsen.

– Se olikin sen luokan harvinaisuus, että kaikki kynnelle kykenevät kyläläiset saapuivat sitä ihmettelemään, ja maakuntalehti teki siitä ison uutisen.

Nuoresta saakka Hautalan mieli paloi kovasti myös päästä kuvaamaan laulujoutsenia. Se mahdollistui ensimmäisen työpaikan kautta hieman yli kaksikymmenvuotiaana.

– Olin tällöin armeijan leivissä panssarivaununkuljettajana Parolannummella. Saadessani ensimmäisen palkkani riensin oikopäätä Hämeenlinnan Helios-liikkeeseen ja ostin osamaksulla ensimmäisen kamerani ja teleobjektiivini.

Seuraavana vapaapäivänään Hautala lähti tuliterän kameransa kanssa Pohjanmaalle, jossa hän räppäsi ensimmäisen kuvansa joutsenista olkikattoisen ladon läheisyydessä. Tämä kuva on ikuistettu myös Hautalan uutuuskirjaan.

– Tuolloin hyvin yleiset olkikattoiset ladot ovat nyt viimeistä myöten hävinneet, mutta harvinaiset joutsenet ovat taas yleistyneet vauhdilla.

Nykyään laulujoutsenten kanta Suomessa lisääntyykin nopeammin kuin minkään muun lintulajimme kanta. Yleistyessään laji ei ole kuitenkaan menettänyt hohtoaan. Joutsenpariskunnat poikasineen vetävät suomalaisten katseet puoleensa aina missä liikkuvatkin.

Nykyään Hautalalla on useitakin joutsenten kuvauspaikkoja, jotka aikaa myöten ovat tulleet hyvin mieluisiksi. Yksi niistä on Etelä-Suomen Lapiksikin kutsuttu Perho.

– Lapiksi sitä kutsutaan, koska siellä on paljon karua maisemaa, puita ja vähän asutusta. Aikoinaan siellä pesivät Suomen eteläisemmät joutsenet. Nykyään linnut ovat levinneet pesimään koko Suomeen.

Hautalan muuttaessa perheineen vuonna 1989 Kuusamoon tuli siitäkin otollinen kuvauskohde ammatikseen valokuvia ottavalle miehelle.

Hautala sanoo kasvaneensa joutsenten läheisyyteen. Niistä on tullut hänen toinen ”luontonsa”. Hän on myös oppinut tunnistamaan linnut yksilöinä.

– Nokkien keltaisen ja mustan värin suhde vaihtelee aina yksilöittäin. Luulenpa, että linnuilla ei ole kahta samanlaista nokkaa, kuten ihmisillä ei ole kahta samanlaista sormenjälkeä.

Nykyään Hannu Hautalalla on takanaan on noin puoli miljoonaa otettua valokuvaa ja kuutisenkymmentä luontoaiheista kirjaa, joiden kohde vaihtelee.

Joutsenet ovat pariuskollisia toisilleen. Kun ne löytävät puolison noin kahden tai kolmen vuoden iässä talvehtimisalueellaan, ne pesivät seuraavana vuonna. Ennen pesintää joutsenet raivaavat itselleen reviirin.

– Toisinaan pesimispaikoista käydään raivokkaita ja totisia taisteluja. Puristetaan nokalla toista kaulasta, tukistetaan kyljistä, niin että sulat pöllyävät ja nahkaa lähtee. En ole kuitenkaan nähnyt, että ne olisivat nokkineet toisensa hengiltä. Usein käy, että toinen väsähtää ja lähtee etsimään toista paikkaa, Hautala toteaa.

Kun pesimispaikka on varmistettu, naaras laskee pesään 3–7 munaa ja asettuu hautomaan niitä noin 40 vuorokaudeksi. Pesimisaikana paikka vakiintuu lintujen omaksi, ja ne palaavat sinne joka vuosi uudelleen.

– Kun viimeinenkin poikanen on kuoriutunut, joutsenet lähtevät pesästään etsimään ruokaa. Liikkuessaan ne vartioivat poikasiaan. Jos poikasiin kohdistuu jokin uhka, ne käyvät mitään pelkäämättä vaaran aiheuttajan kimppuun – eivät kuitenkaan ihmisten. Joutsenet myös piilottavat poikasiaan ruohikkoon ja asettuvat itse näkösälle pyrkien näin harhauttamaan esimerkiksi kettuja, Hautala toteaa.

Kuitenkaan suuremmalle uhalle ne eivät mahda mitään. Huomattava määrä joutsenia törmää vuosittain ilmassa kulkeviin voimajohtoihin menettäen henkensä.

– Kun puoliso kuolee, se on tragedia toiselle, voi olla, että jäljelle jäänyt ei ikinä enää pariudu. Sen pesäpaikka autioituu tai leski asustelee siellä yksin.

Ruuaksi joutsenille kelpaavat kasvien juuret, joita ne nyhtävät järvien pohjasta mielellään. Samoin makoisat kaislojen ja muiden vesikasvien latvat ovat lintujen herkkua. Toisinaan ne syövät kaloja, mutta ainoastaan kuolleita.

– Joutsenille saa antaa myös pullaa ja leipää, myös ruisleipää. Kesällä ne kestävät hyvin pienen suolamäärän, mutta talvella on toisin. Silloin niille ei saa antaa suolaista ruokaa. Kun niille tulee jano, ne joutuvat syömään lunta, ja tällöin niiden kehon lämpötila alkaa laskea. Viljat, kuten kaura ja ohra, sopivat puolestaan hyvin joutsenien ruuaksi, Hautala toteaa.

Vaikka nykyään joutsen on ihailtu kansallislintumme, aina ei näin ole ollut. Joutsenten ampuminen alkoi heti tuliaseiden yleistyttyä ja jatkui säälimättömästi vielä vuoden 1934 rauhoituksen jälkeenkin.

– Laji oli kuolla sukupuuttoon. Suomessa vuonna 1949 oli enää vain noin 15 paria, jotka pesivät syvällä Lapin ja Koillismaan erämaissa. Muutoksen toivat Yrjö Kokon kirjat Laulujoutsen ja Ne tulevat takaisin, joista minäkin sain vain lisää sytykkeitä ja innostusta joutsenharrastukseeni.

Yrjö Kokon kirjat herättivät suomalaiset suojelutyöhön, jonka tulos hakee vertaistaan: koko maamme alueella pesii nyt yli 10 000 laulujoutsenparia.

Hannu Hautalan ja Pekka Punkarin teos Uljas valkoinen – Kansallislintumme laulujoutsen on nimensä mukaisesti uljas ja rakkaudella laadittu. Siinä näkyy vahvana tekijöidensä vankka ammattitaito. Hautalan upeiden kuvien rinnalla Pekka Punkarin tekstit antavat lukijalle runsaasti tietoa laulujoutsenesta. Kirja sopii hyvin kenen hyvänsä käteen, mutta myös koko perheen tarkasteltavaksi. Kirjan lukemisen jälkeen onkin hyvä lähteä luontoon joutsenia katselemaan.

”– Kesällä joutsenet kestävät hyvin pienen suolamäärän, mutta talvella on toisin. Silloin niille ei saa antaa suolaista ruokaa.”
”– Vaimoni asetteli diakuvia aikajärjestyksessä valopöydälleni ja noukin sitten niistä parhaimmat. Tätä työtä teimme vuorokausitolkulla.”

KETKÄ?

Uljas valkoinen – Kansallislintumme laulujoutsen kirjan tekijät

Valokuvaaja Hannu Hautala on syntynyt vuonna 1941 ja asunut vuodesta 1979 lähtien Kuusamossa. Hän on tehnyt pitkän ja ansiokkaan uran suomalaisen luontovalokuvauksen uranuurtajana. Hannun tie Tuurin kyläkauppiaan pojasta kansainvälisesti tunnustetuksi luonnonvalokuvaajaksi on ollut näyttävä.

Hänen työmaanaan on säilynyt pohjoinen luonto, jonka keskeisenä tulkkina hänet tunnetaan maailmalla laajalti.

Kamera-lehden päätoimittajana pitkään vaikuttanut Pekka Punkari toimii nykyisin vapaana kirjoittajana, kuvaajana ja suosittuna kouluttajana. Hän on toimittanut oppaita ja artikkeleita niin kuvauksen tekniikasta kuin ilmaisustakin ja pitänyt useita valokuvataidenäyttelyjä.