Ikä ei saa näkyä. Valitettavasti tukkani harmaantuu, luomet lurputtavat, hamsteriposket lerpattavat tuulessa, kaula on kurttuinen ja juostessa riippurinta saattaa lätkästä otsaan niin, että pää moikaa pitkän aikaa. Allit tarvitsevat kohta omat hihat, vatsa on kuin Irlannin vehreänä kumpuileva maaseutu, ei yhtä vihreä, mutta yhtä laaja ja perä on lituska kuin mummun vanha leipälapio.

Niinpä olen päätynyt rohkeasti siihen, että korjautan ulkonäköni vastaamaan ajan painetta: Aloitetaan päälaesta. Hiukset värjätään, leikataan, muotoillaan, föönätään, kammataan ja – ai niin, laitetaan pidennykset, mutta en oikein tiedä missä kohdassa ketjua se tehdään. Tehdään kuitenkin.

Sitten naama: Kohotetaan otsaa, otetaan Sibelius-juonteet (en tiedä missä kohtaa ne ovat, mutta jossain otsan tienoilla,joten otetaan nekin sitten – vai poisko ne pitikin ottaa eikä lisätä?)

Korjataan luomet, ylöspäin yläluomea on kai se luontainen suunta ja silmäpussit varmaan kerätään pois ja alaluomea rustataan. Sitten kohotetaan vähän kaikkea muutakin naamasta nahkaa kiristämällä, laidoille. Ja laitetaan ripsienpidennykset ja kulmien kestopigmentoinnit.

Korvat muotoillaan, jos niissä on jotain näkyvää vikaa. Huulet täytetään pulleammiksi.

Sitten imetään rasvaa alleista ja kiristetään tyhjä nahka. Rasva laitetaan talteen. Tehdään rakennekynnet. Tissejä kohotetaan ja täytetään, mahasta imetään rasvaa ja se, sekä allien ja ehkä vielä reisienkin rasva, pusketaan kannikoihin, tulee pyöreämpi perä.

Sitten pannaan vielä varoiksi mahapanta kiristämään, pienennetään emätintä ja alapään lerppahuulet kiristetään… jonnekin.

Sitten tietysti kuoritaan ja sheivataan ja kai niihin varpaisiin täytyy sellaiset rakennekynnet asentaa. Niin ja otettaisiin sitten vielä sellainen suihkurusketus!

Sitten minä olen valmis.

Omaisuus meni, mutta ikä ei näy. Varoitan vain, että älkää kovin reippaasti olalle taputelko, ettei mistään repsahda. Olisi se kauhean noloa, jos perskannikoihin kerätty rasva yhtäkkiä valahtaisi kantapäille, tikit pettäisi otsasta ja kaikki vanha nahka lurpahtaisi silmille – ja panta aukeaisi mahasta niin, että … juu, ei sitä parane enää ollenkaan ajatella.

Sitä minä pikkasen olen miettinyt, että tunnenko noiden korjausten jälkeen olevani minä. Niin sanotusti ”oma itseni”? Ihan totta! No ei, silkkaa kuvitelmaa! Miksi minun tai sinun pitäisi olla hyvinsäilynyt? Niin kuin suolakurkku. Tai sillin pala.

Miksi meissä ei saa elämä näkyä? Jos oikeasti jonkun tekee pahaa katsoessaan vanhenevaa ihmistä, niin ihan vaan vapaasti Valassaarille, siellä ei montaa ihmistä vastaan tule.

On ihan järjetöntä, että meidän kaikkien pitäisi näyttää parikymppisiltä barbinukeilta. Ajatus siitä, että rasva imettäisiin paksummasta kohdasta ja uudelleensijoitetaan parempaan paikkaan, on sinänsä aika luomua. Minä voisin käydä vaikka kerran kuussa nykäsyttämässä rasvat otsalle, sieltä ne sitten vähitellen valuisivat – tai voisihan sitä tietysti ruveta harrastamaan päälläseisontaa. Eikä puupenkki tuntuisi ollenkaan kovalle, kun kaikki tämä rasva sijoitettaisiin tyynyksi perspuolelle.

Mutta miksi? Kenen takia? On ongelmia ja ongelmia. Kyllä minä ymmärrän, että jos on nuori ja kropaltaan eroaa merkittävästi valtavirrasta, jotain haluaa tehdä. Mutta sitä minä en millään ymmärrä, että seitsemänkymppisenä pitäisi näyttää kolmekymppiseltä. En. Se on minusta järjen ja luonnon vastaista.

Naiset aina vakuuttelevat, että he kohentavat ulkonäköä itsensä vuoksi. Mutta ei se tietysti haittaakaan, jos saa kovasti ihailevia silmäilyjä ja lähestymisiä vastakkaiselta sukupuolelta. Niinpä.

Tässä on kaikki ihan pielessä. Minä en hyväksy ollenkaan sellaista ajatusta, että meidän kaikkien pitäisi olla samasta muotista. En hyväksy sitä, että joku jossain päättää miltä minun pitäisi näyttää, paljonko painaa ja mitä tuotteita ja vippaskonsteja käyttää, jotta olisin hyvinsäilynyt. Ei.

Kun se ei ole mahdollista, että ihmisen ulkonäkö säilyisi samana, mutta sisäpuoli vanhenisi. Mitenkä ne nuoret kaunottaret erottuisivat, jos vanhat naiset eivät rupsahtaisi? Valo tarvitsee varjonsa. Ja mitä sitten, kun nahka on kiristetty äärimmilleen – käykö siinä lopulta niin, että ei enää taivu, kun nahka ei jousta. Tai meneekö nahka ympäri? Napa nousee suun kohdalle ja… juu, ei sitäkään ajatusta parane jatkaa.

Minusta kysymys on narsismista. On liikaa aikaa tuijottaa omaan napaan. Tai siihen mikä sillä kohtaa nyt sitten on. On liikaa aikaa verrata itseä jatkuvasti kaikkiin muihin. Alalla liikkuvat isot rahat ja on aina hyvä antaa se kuva, että kyllä ne kaikki muutkin… ja siihen halpaan menee sitten lisää kuin lampaita pässin perässä.

Mitä ihmisestä jää jäljelle, jos joka kohtaa pidennetään, kohotetaan, kursitaan, poistetaan, puunataan ja tuunataan? Ei silti, Suomessa kun aina mennään äärilaidasta toiseen, tulee kohta muotiin varmasti sellainen aito suomalainen Elovena-tyttö…ihan luomu. Paitsi, että hän olisi alun perin lyhyt, pullea tummaverikkö, mutta kauneudenhoitotoimenpiteillä voidaan saada aikaan Elovena-ihme.

Eikä naiset voi syyttää tässä jutussa miehiä, että he vaativat. Kyllä se on niin, että kyllä naiset ihan itse niitä tissivakokuvia sinne facebuukkiinkin ottavat, ja ihan tasan tarkkaan tiedetään kenen silmää siinä on tarkoitus hivellä.

Se on niin tympeää. En minä ainakaan jaksa.

Jos joku ajattelee, että tuossa on vanha kurppa tai allihaahka, niin ei se paljon erehdy. En minä jaksa, eikä minun rahanikaan riittäisi tämän nahkamäärän kiristämiseen, ja persuuksista tulisi ihan liian painavat, jos sinne koko rasvamäärä siirrettäisiin, minähän kellahtaisin selälleni ja olisin kuin kurnuliejukana selälläni huudellen lajitovereita nostotalkoisiin. Ennemmin tässä herää kapinamieli. Että kun joka ikisestä tekohuulijulkkiksesta ja otsakohotustositeeveetähdestä ja täyteainehoitajastakin (tämä on muuten ihan oikea nimike) tulee vanha. Heidän nahkansa rupsahtaa ja sitä alkaa olla ihan liikaa ja ihan väärissä paikoissa niin kuin karvojakin.

Kyllä se rasva kovettuu ja härskiintyy ennen pitkää, vaikka se olisi mihin siirretty.

Tämä maallinen tomumaja kaikkine täyteaineineen täytyy jossain vaiheessa luovuttaa – se poistetaan käytöstä. Eikä sitä kirkkaampaa kruunua taatusti saa, vaikka miten hehkeänä morsiona taivaallisiin häihin saapuisi.

Ja tämä koskee myös miehiä. Kyllä sitä on monenlaista pidennysleikkausta sinisten pillereiden seuraksi ja ihan samalla tavalla niitä miesten paikkoja kohotetaan ja pienennetään ja siirretään…

Kaikkein vaikeinta on ehkä kuitenkin ymmärtää sitä, että ihminen ihan huvikseen ottaa sen kivun. Mikään kohotus, kiristys tai pistos kun ei ole kivuton. Eikö elämä sinänsä satuta tarpeeksi, että pelkästään paremman perän takia suostun kaikkeen siihen kipuun… Ja moneen kertaan, koska eihän se kohotettu nahka venymättä paikallaan pysy loppuelämää – kyllä sitä riittää kiristettäväksi taatusti taas muutaman vuoden päästä. Ja jos ei muuten, niin sitten on muoti muuttunut ja jotain sellaista, mitä nyt poistetaan, tuodaan takaisin tai päinvastoin.

Kyllä on huolehdittava siitä, että kaikki ylimääräinen poistettava pannaan vähintään pakastimeen talteen.

Ei helvetissä. Siltä tämä alkaa näyttämään, vaikka en ole vielä edes kuollut.

”- Miksi meissä ei saa elämä näkyä?”