Sotaveteraanit kertovat Valkeasaaren verisistä taisteluista

Jatkosodan aikana käytiin Suomen itsenäisyyden kannalta ratkaisevat taistelut Karjalankannaksella. Puhutaan Talin–Ihantalan ihmeestä. Kaiken keskellä unohdetaan kuitenkin Valkeasaaren tulihelvetti, joka kaatui Jalkaväkirykmentti 1:n niskaan ja jossa moni nuorukainen menetti henkensä. Turhaan.

Teksti: Tarja Lappalainen

Miksi näin tapahtui? Tätä ja traagisia taistelutilanteita Petri Pietiläinen avaa uutuuskirjassaan Yksi rykmentti, sata tarinaa – veteraanit kertovat (Docendo 2017). Kirjassa pääkallopaikalla olleet sotilaat muistelevat Valkeasaaren uskomattomia tapahtumia, jotka ovat kuin parhaimmasta, käsittämättömästä jännityselokuvasta, sillä erotuksella, että mikään ei ole keksittyä.

Valkeasaaressa mukana olleiden sotaveteraanien mukaan oli uskomatonta, että Suomen puolustuksen päälinja sijaitsi yleensäkin Valkeasaaressa – puuttomassa, avoimessa ja kumpuilevassa maastossa ja kuivana pöllyävällä hiekkatasangolla, jolla ei ollut edes puita näkösuojaksi.

– Etulinjaan saapuvat sotilaat katselivat ympärilleen nousevan kauhun vallassa. He ymmärsivät heti, kuinka hankalaa aluetta oli puolustaa. Kestäviä korsuja ja juoksuhautoja oli mahdotonta rakentaa, Pietiläinen toteaa.

Jalkaväkirykmentti 1:n miehet saapuvat Valkeasaaren etulinjan rintamalle 14.5.1944. Lähtevän JR 6:n sotilaat huokaavat helpotuksesta. He tiesivät, että JR 1:llä oli vaikeat paikat edessä – suurhyökkäys tulisi pian. He tiesivät myös, että johtoporras ei ollut tehnyt juuri mitään asian eteen.

– Osa taisteluasemista sijaitsi aukealla vitsakimpuin tuettuna. Mikä pahinta, vihollinen oli paikoitellen suomalaisten asemia ylempänä. Heillä oli suora näkymä ja sihti meikäläisten asemiin, sotaveteraanit muistelevat.

Kun lukee Pietiläisen kirjaa ja sotaveteraanien kertomuksia, jälkipolvien on helppo uskoa, millaiseen helvettiin JR 1 Valkeasaaressa joutui. Sotaveteraani Vilho Sahlstén muistelee, kuinka perjantaiaamu 9.6.1944 avautui valkeana, kirkkaana ja kauniina hänen vartiovuorollaan.

Hän katseli, kuinka kello 5.55 Leningradin suunnalta ilmestyi pieni lentokone, joka ampui kaksi punaista valorakettia ja kaarsi Laatokan suuntaan. Hetken päästä kaikki olikin jo yhtä kaaosta.

– Paikaltani oli muutama kilometri metsän reunaan. Sieltä syöksyi satamäärin lentokoneita. Lopulta pommituksen jyrinä oli niin kovaa ja taukoamatonta, ettei yksittäisiä räjähdyksiä enää erottanut. Hiekkamaahan kaivetut juoksuhaudat sortuivat kasaan kuin lasten hiekkalinnat. Yksi sotilas lensi 20 metriä ilmaan ja putosi.

Röykytys oli kamalaa, mutta tämä oli kuitenkin vasta niin sanottu tunnusteluhyökkäys. Viholliset halusivat tietää, onko suomalaisilla panssaritorjuntakalustoa ja onko saksalaisia auttamassa heitä.

– Kun venäläiset huomasivat, miten huonosti suomalaiset olivat varustautuneet, he keskittivät kaiken tulivoimansa seuraavan päivän hyökkäykseen, joka oli vertaansa vailla oleva verilöyly. Röykytys oli vieläkin pahempi kuin edellisen päivän kymmenientuhansien kranaattien keskitys. Siitä tuli hirveä päivä JR 1:n miehille. Se oli koko sotakesän verisin päivä, Pietiläinen kertoo.

– Etulinjassa tuho oli täydellinen. Hiekkamaa tärisi kuin maanjäristyksessä. Korsujen kehikot sortuivat helposti kuin tulitikut ja lensivät ilmaan. Multaa, maata, kiviä ja hirrenpalasia iskeytyi puolustajien päälle. Koska kukaan ei päässyt auttamaan, monet miehet kuolivat hitaasti maan alla loukussa.

Sotaveteraanien tarinoista ilmenee, että tämä oli ennen kaikkea valmistautumattoman sodanjohdon syytä. Hyökkäykseen ei uskottu. Sotilaat eivät saaneet lisäjoukkoja pyynnöistä huolimatta. Everstiluutnantti Viljanen kertoo, että varoitusviestit niin divisioonan kuin armeijakunnan johtoon kuin päämajaankaan eivät tuottaneet tulosta.

Hyökkäyksen käynnistyttyä JR 1:llä oli 2 900 miestä, kun vastapuolella oli eri katsontavoista ja lähteistä tarkastellen 28 000–40 000 sotilasta. Panssareita ja rynnäkkötykkejä venäläisillä oli 130, suomalaisilla ei yhtään. Tykkejä ja kranaatinheittimiä puolustajilla oli satakunta, kun venäläisille niitä oli noin 1 200.

– Yhtään lentokonetta ei ollut turvaamassa meidän joukkojamme, kun puolestaan ilmatila oli venäläisiä pommi- ja taistelukoneita sakeanaan, Pietiläinen kertoo.

Tanner suorastaan tärisi, kun valtava vihollisen panssarikolonna, joiden päältä sotilaat vilkuttivat, alkoi vyöryä kohti.

– Viholliset olivat terästäneet itseään venäläisellä vodkalla, olivat hilpeällä päällä kimpussa kuin herhiläiset. Suomalaiset ampuivat ja ampuivat heitä kohti niin paljon kuin pateja vain riitti, mutta tehtävä oli aivan toivoton, eihän onnettomilla kivääreillä massiivista panssarikolonnaa pysäytetä, Pietiläinen puuskahtaa.

Valkeasaaresta selvinneet ovat edelleen katkeria siitä, että panssaritorjunta ja panssarikauhut, jotka pysäyttivät vihollisen Tali–Ihantalassa, eivät olleet heidän käytössään.

Missä aseet sitten olivat? Tiedettiin, että niitä oli saatu Suomeen jo alkuvuodesta, mutta jostakin aseita ei oltu edes tuotu lähellekään etulinjaa. Pietiäisen mukaan ne jumiutuivat byrokratian rattaisiin.

– Samoin kävi tykin ammuksien, joita Valkeasaaressa olisi myös kaivattu kipeästi lisää. Varastopäällikkö, jonka olisi pitänyt toimittaa ammukset rintamalle, ei hoitanut hommiaan.

– Hoettiin vain, että huomenaamuna tulee ammuksia, huomenaamuna tulee, kunnes olikin jo aivan liian myöhäistä. Tykinkuulien toimittamiseen olisi pitänyt saada kaiken lisäksi vielä joku hemmetin lupalappu! Kyllä tässä vihollisen hyväksi toimittiin! Pietiläinen toteaa.

Yksi rykmentti sata tarinaa – veteraanit kertovat on uskomaton kertomus jatkosodan yhdestä kauhistuttavimmista ja verisimmistä taisteluista. Kirjaansa varten Petri Pietiläinen on haastatellut lukuisia Valkeasaaressa taistelleita sotaveteraaneja. Haastattelut Pietiläinen on osannut nivouttaa tarinaksi erinomaisen mielenkiintoisella tavalla. Teoksessa JR:n 1 miehet valottavat myös muita sotatapahtumia. Teosta täydentää henkilöhakemisto.

”– Hoettiin vain, että huomenaamuna tulee ammuksia, huomenaamuna tulee, kunnes olikin jo aivan liian myöhäistä.”
”– Hiekkamaahan kaivetut juoksuhaudat sortuivat kasaan kuin lasten hiekkalinnat.”