Lumilautailu on elämäntapaurheilua

Satu Järvelän Davosin kultakeväästä on kulunut 20 vuotta. Maailmanmestaruus tuli aikoinaan kuin luonnostaan, ilman isompaa varustelua tai valmistelua.

Teksti: Ari Stenius

S atu Järvelä , 37, rakastaa ulkoilua, on aina rakastanut. Vilkas pääkaupunkiseutulainen tyttö oli lapsena valmis kokeilemaan kaikkea mitä isovelikin.

– Hengailtiin aina ulkona ja talvisin poikien rakentaessa hyppyreitä rinteisiin olin aina mukana, muistaa Satu.

Maailmanmestaruus tuli sekin kuin luonnostaan, ilman isompaa varustelua tai valmistelua.

Aurinkoisen Davosin kultamitali Sveitsissä 1995 jäi perinteisen lajien penkkiurheilijoiden huomion ulkopuolelle, mutta itse lajille se oli lento maailman huipulle.

– Aika rennosti sitä elettiin ja kisattiin Davosiin asti, mutta siellä tuhansien silmäparien edessä vähän vapisutti, myöntää Satu, jonka suoritus hurmasi yleisön ja tuomarit. Hän oli tyttö, joka osasi lentää!

Suomen ensimmäisen lumilautailun maailmanmestarin Satu Järvelän jälkeen on suomalaisen lajiharrastajan tie maailmalle ja otsikoihin ollut luontevampi.

Vuosittaisissa urheilugaaloissa tunnetaan jo nimet Roope Tonteri , Enni Rukajärv i...

Talvisissa arvokisoissa ”budjetoidaan” mitalitavoitteita näiden lumisten rinteitten lentäjien varaan.

Järvelän osallistuessa ensimmäisiin kisoihinsa maailma oli toinen.

– Aluksi osallistuttiin kilpailuihin ilman isompia tavoitteita tai menestykseen tähtääviä intohimoja, enemmänkin laskettiin vaan, miettii Satu 1990-luvun alun kilpailuja.

Pärjääminen toi uusia tilaisuuksia, ja kun Ruotsin (Kiirunassa) Riksgränsenin isommatkin kisat sujuivat, niin...

– Kaikki meni vähän kuin itsestään, kilpaileminen ei ollut koskaan se juttu, vaan itse laskeminen ja temppujen tekeminen. Ehkä siinä se rentoudessa ja hengaamishengessä oli taika, joka lennätti, hymyilee Järvelä.

Snoukkaaminen, kuten lajia usein kutsutaan, on nykyisin iso laji ja sitä harrastetaan paljon, mutta lumilautalajien henki on säilynyt.

– Kilpaileminen ja voittaminen on mukavaa. Nykyisin lumilautailussa voi tienatakin, mutta edelleen lajin juttu on pitkälti säilynyt samana, miettii Satu, joka urheilumanagerina tuntee ”maailmansa”.

Arvokisat ja erityisesti olympiakisat saavat monen urheiluihmisen kropan väreilemään ja mielen nostalgiseksi.

Satu ymmärtää julkisuuden ja menestyksen avut urheilijalle, mutta...

– Ei tuolla rinteissä kumpareissa moni olympialaisista haaveile, arvelee Satu, jossa asuu edelleen ”hengailijan” sielu.

– Kansallistunne ja sellainen on lumilautailijoille vähän vieraampi kilpailumielessä. Sitä ollaan paljon enemmän tiimiä tuttujen lajiharrastajien kuin saman lipun alla kisaavien kanssa, pohtii Satu.

– Lajiin kuuluu hyväntuulisuus, ryhmähenki, halu näyttää ja tehdä temppuja, toistaa niitä perässä, lyödä yläviitoset, kun kaveri onnistuu. Ei siinä osata samalla tapaa miettiä, mistä maasta ollaan, kertoo Satu.

Perinteinen penkkiurheilija valitsee kuin perimän vakauttamana Vuoden urheilijaksi hiihtäjän, juoksijan, keihäänheittäjän tai vaikka joukkueurheilijan.

Sohvaseuraajalle olisikin helpotus ymmärtää, että lumilautailija on pitkälti sitä miltä näyttää: pruhjuhousuinen elämäntapaleija lumirinteillä, hauska tyyppi, joka ei järkyty, vaikka ei olisikaan kymppilistalla Vuoden urheilija -valinnassa!

– Varmasti on totta, että vaatteet on luonut aatteet eli olemme näyttäneet aika omituisilta, naureskelee Satu, joka tietää jutun juonen.

– Vaatteitten piti olla löysät, jotta temput ja hypyt onnistuvat, pelkistää Satu.

Aika on kuitenkin muuttanut lajiharrastajien muotia.

– Paljon on menty eteenpäin, käytännöllisyydessä ja trendikyydessäkin, hymyilee Satu, jonka Neea-tyttö on kuin äitinsä – rakastaa ulkoilua ja lumiurheilua.

Hiihtoloma-aika menee monien viikonloppujen tavoin mäkimaisemissa, mutta mitä tapahtuu nyt maaliskuussa, jolloin Davosin kultakeväästä tulee kuluneeksi 20 vuotta?

– Oliskohan se kakkukahvien paikka, pohtii Satu hymyillen.

Ehkä se olisi.

”Kilpaileminen ei ollut koskaan se juttu, vaan itse laskeminen ja temppujen tekeminen.”