Me olemme hyviä tyyppejä. Me olemme selviytyjiä. Kiitos elämälle! Elämä on opettanut Iris Palosaarelle, että muita ihmisiä palvelevat ajatukset tuovat siunausta sekä niiden antajalle että saajalle.

Teksti: Reetta Reinman

Nahkapussi voi huonosti, mutta sielu voi loistavasti! kiteyttää 86-vuotias Iris Palosaari kuulumiset. Hän aivan liikuttuu siitä, miten suunnattoman kiitollinen hän on elämälle kaikesta siitä, mitä hän on saanut nähdä ja kokea. Ennen kaikkea hän kiittää positiivisuuttaan, minkä on saanut syntymälahjakseen.

– Minulla on ollut ja on edelleen valtavan rikas elämä. Olen tällainen Luojani lempilapsi, hän hymyilee.

Vuodet tuntuvat Iriksen fyysisessä nahkapussissa. Hänellä on ollut monensorttista vaivaa, syövästä alkaen. Lonkat on leikattu kahdesti, kättä on operoitu. Viime vuoden joulukuussa tehty iso sydänleikkaus helpotti sydänvaivoja, joiden vuoksi Iris oli kolmisen vuotta lähestulkoon vuodelevossa.

– Sydänleikkauksesta selvittyäni ajattelin, että minun tarvitsee tehdä jotain fyysisen kuntoni eteen, esimerkiksi kävellä.

Kävelemisestä Iris oli kuitenkin luopunut, kun hän jäi eläkkeelle. Hän toimi vuodesta 1953 saakka 36 vuotta kätilönä Kittilän kunnassa.

– Erämaakätilön työssäni kävelin lähes 40 vuotta päivittäin tunturin lakea ylös ja alas synnyttävien äitien luokse. Välimatkat olivat pitkiä. Kaukaisimpaan sivuneuvolaan oli 100 kilometriä. Matkaa taitettiin kävellen, hevosella, porolla ja polkupyörällä. Kun jäin eläkkeelle, ajattelin, jos minun ei tarvitse leipäni eteen kävellä, en myöskään kävele! Iris naurahtaa.

Sydänleikatulle käveleminen on kuitenkin hyvästä.

– En kuitenkaan ole koskaan tehnyt mitään ilman tarkoitusta ja tavoitetta. Keksinkin, että kävelen 90-vuotispäivilleni, jotta selviän sinne saakka ja jaksan viettää kunnon juhlat. Siinä on hyvä tavoite. Kävelemällä myös kiitän yhteiskuntaamme, miten loistavasti sairaanhoito meillä toimii.

Iris on nähnyt ja kokenut konkreettisesti myös sen ajan, kun terveyden- ja sairaanhoito oli Suomessa vielä avuttomassa jamassa. ”Synnytyslaitoksina” hänen kätilönuransa alkuvuosina ja Lapissa aina 1970-luvulle saakka toimivat tiettömien taipaleiden takana olevat mökit, joissa ei ollut valoa eikä vettä.

– Pahimmillaan vastasyntynyt lapsi pestiin yöllä samassa takkapadassa, jossa seuraavana aamuna keitettiin perunat.

– Moni on minulle sanonut, että olisipa sinulla ollut kännykkä. Mitä minä olisin kännykällä tehnyt pimeissä ja kylmissä mökeissä, joista lähimpään naapuriin oli kymmenien kilometrien matka. Otsalampusta sen sijaan olisi ollut hyötyä.

Turussa syntynyt Iris valittiin kätilöksi valmistuttuaan 1953 sekä Salon aluesairaalaan että Kittilän kuntaan. 20-vuotias Iris valitsi Kittilän ja Lapin.

– Se oli valtavaa johdatusta. Olen saanut elää täällä Lapissa niin uskomattoman hienon elämän. Elämä on aina kantanut.

Elämä kantaa, on ollut Iriksen ohjenuorana myös silloin, kun hän yönpimeydessä alkeellisissa mökeissä yhdessä synnyttävien äitien kanssa auttoi uutta elämää maailmaan.

Iris kulkee elämäänsä lempeän Jumalansa ja henkimaailman auttajien kanssa.

– Kun lähdin kotisynnytysmatkoille, pyysin nämä kaverini matkaan ja sitten lähdimme. Kun tulin takaisin kotiin, istahdin keinutuoliin, laitoin kädet ristiin ja sanoin: Kiitos Yläkerta. Kiitin Jumalaa ja henkimaailman auttajia, että yhdessä taas selvisimme.

– Aivan konkreettisesti olen saanut koko elämäni ajan tuntea, että Jumala pitää valon lyhtyä sieluni yläpuolella. Olen aina päässyt palaamaan valoon, silloinkin kun töissä tai muussa elämässäni on ollut oikein vaikeaa.

– Hankalilta ja vaarallisiltakin kotisynnytysmatkoilta palattuani kiitin myös siitä, että ihmiset noissa alkeellisissa mökeissä eivät tienneet mitään paremmasta. He iloitsivat siitä, mitä heillä oli, ja heillä ei ollut paljoa, mutta heidän elämässään oli syvyyttä. Monen nykyihmisen elämässä on leveyttä ja pituutta, mutta siitä puuttuu syvyys. Se on sääli. Ennen vanhaan myös riitti, että me ihmiset selviydyimme, nyt kaikkien pitää onnistua. Se on aivan varmasti nykypäivän burn outtien taustalla, Iris pohtii.

Iris Palosaarella on kolme lasta, yksi heistä Levin kuuluisa matkailuyrittäjä Päivikki Palosaari. Lastenlapsia on seitsemän, lastenlastenlapsia niin ikään seitsemän. Neljättä polvea on jo kahdeksan.

– Asumme kaikki samalla kylällä täällä Kittilässä. Se on rikkautta! Iris iloitsee.

– Elämme kuitenkin kaikki omassa rauhassamme. Emme turhia soittele tai kyläile. Se ei kuitenkaan missään nimessä tarkoita, ettemme olisi välilöissä. Autamme toisiamme, jos joku tarvitsee apua. Sydämissämme olemme joka hetki toinen toistemme luona.

Avioliittoaan Arvo Palosaaren kanssa Iris kuvailee ennen kaikkea ystävyydeksi ja kaveruudeksi; kasvatettiin lapset ja tehtiin töitä yhdessä kumppaneina.

– Avioliitosamme ei ollut suurta, vaaleanpunaista rakkautta, mutta minulla oli mukava mies ja meillä hyvä yhteinen elämä, josta olen suunnattoman kiitollinen.

Kun Jouni -pojalta päättyivät ylioppilaskirjoitukset, hän sanoi äidilleen, että huomenna lähdetään rinteeseen laskettelemaan. Iris oli tuolloin 50-vuotias.

– En ollut lainkaan liikunnallinen, enkä ulkoilmaihminen, työssäni sain liikkua tarpeeksi. Epäilin myös, onko minusta moiseen eliittiharrastukseen.

Iris kuitenkin innostui laskettelemisesta. Lapin rinteiden lisäksi Alppien rinteet tulivat hänelle tutuiksi.

Lasketteluharrastuksensa Iris lopetti 68-vuotiaana.

– Kaaduin Levin etelärinteessä. Kun nostin maasta päätäni, huomasin, että muutaman sentin päässä minun päästäni töröttää terävä kivi. Elämä oli jälleen kantanut minua. Pari senttiä, niin elämäni olisi ollut siinä. Tuolloin päätin, että lasketteluharrastukseni oli nyt tässä.

Iris oli 7-vuotias, kun hän sai matkakumppanikseen henkioppaan, kanssakulkijan, jota hän puhuttelee nimellä Geis. Nuoresta saakka hän on etsinyt erilaisia hengellisiä ja henkisiä yhteyksiä. Henkimaailman harrastukset hän piti kuitenkin kätilövuosinaan omana tietonaan.

– ”Julkihulluksi” aloin vasta, kun jäin eläkkeelle 36 työvuoden jälkeen 57-vuotiaana.

– Kaksi minua edeltävää Kittilän kätilöä olivat jossain vaiheessa sairastuneet henkisesti tai ainakin mieleltään järkkyneet. Kun aloin puhua julkisesti henkimaailman yhteyksistäni, ihmiset häpesivät puolestani ja surkuttelivat, että nytkö se Iriskin on mennyt sekaisin. Mutta he ovat sittemmin tottuneet minun yläkerran ystäviini ja hyväksyneet minut tällaisena! hän naurahtaa.

Iristä surettaa, miten suuria syyllisyyden taakkoja me ihmiset monesti raahaamme mukanamme. Syyllistymme ja syyllistämme.

– Syntirepun kantaminen vie valtavasti energiaa ja kaventaa toimintakenttää, hän muistuttaa.

– Ehkä kaventaa myös meidän suomalaisten ja Suomen taloudellista toimintakenttää.

Iriksen mielestä esimerkiksi katolinen uskonto on siitä armollinen, että syntinsä tunnustettuaan ihminen saa ne anteeksi, ja sitten hän voi jatkaa puhdistuneena ja kevyin mielin elämäänsä. Syntitaakka ei roiku perässä aina kolmanteen ja neljänteen polveen saakka.

– Minulle elämä on opettanut, että kun teen parhaani ja siitä huolimatta tulee virhe, en suostu kantamaan syyllisyyttä. Koska tein parhaani sen tiedon, taidon ja ymmärryksen mukaan, mikä minulla sillä hetkellä oli, sen täytyy riittää. Sille en voi mitään, mitä on tapahtunut, mutta sille voin, miten siihen suhtaudun, ja kun teen virheitä, niin pyrin korjaamaan ne.

Iriksen mielestä lasten on hyvä saada itse tehdä omat valintansa ja myös omat virheensä.

– Toisten puolesta ei voi elää, ja elämäänsä ei ole syytä harmaannuttaa asioita etukäteen murehtimalla.

– Totta kai lapsille pitää opettaa, mikä on oikein ja mikä väärin, mutta heille täytyy antaa vapaus tehdä itse omat valintansa ja vapaus muodostaa itse omat mielipiteensä.

Riitelemäänkin on Iriksen mielestä hyvä oppia ja opetella.

– Kunnon riita puhdistaa, tunteiden tukahduttaminen uuvuttaa. Isäni oli kansalaissodan jälkeen kuusi vuotta Tammisaaren vankileirillä, ja hän oli päättänyt siellä, ettei koskaan riitele omassa elämässään. Lapsuudenkodissani ei koskaan riidelty. Se ei välttämättä ollut hyvä asia, Iris pohtii.

Iris Palosaari on myös kirjoittaja ja sanankäyttäjä. Hänestä on tehty neljä kirjaa. Iris on itse kirjoittanut kaksi kirjaa. Viimeisin Iris Palosaaren kirjoittama kirja Ämmilän seinät kertovat julkaistiin alkuvuodesta 2018. Englantilaisessa yliopistossa Iris Palosaaresta on tehty uskontotieteen gradu nimellä Jumalan työtoveri.

Uutuuskirja Ämmilän seinät kertovat kertoo Iris Palosaaren kodin taiteen tarinan. Tarinat kertovat menneistä elämistä, henkiolennoista ja Iriksen sielukkaan kodin tunnelmasta. Iris Palosaaren kotona, ämmilässä, on merkittävä yksityiskokoelma mediaalisia tauluja ja pyhiä esineitä. Jokaisella taideteoksella ja esineellä on tarina kerrottavana.

Ämmilän seinät kertovat -kirjan lopuksi Iris on kirjoittanut rakkauskirjeen itselleen.

– Aikoinaan eräs ystäväni kehotti minua opettelemaan kirjoittamaan rakkauskirjeitä itselleni. Se oli hyvä neuvo. Rakkauskirje itselle on ikään kuin syväluotausta omaan sisimpään. Valtavan hieno väylä osoittaa itselle, miten hyvä tyyppi onkaan. Samalla sellaista syvää puhdistautumista.

– Ystäväni, kirjoita sinäkin rakkauskirje itsellesi. Se voi olla hämmentävä kokemus. Kannattaa yrittää, Iris Palosaari, Ämmi, kehottaa.

Iris Palosaaren kirjaa Ämmilän seinät kertovat voi tilata verkkokaupasta www.hulluporo.fi. Kovakantinen, 180-sivuinen kirja maksaa 19 euroa.

”– Ystäväni, kirjoita sinäkin rakkauskirje itsellesi. Se voi olla hämmentävä kokemus.”
”– Olen aina päässyt palaamaan valoon, silloinkin kun töissä tai muussa elämässäni on ollut oikein vaikeaa.”