Teksti: Minna Stenius Kuvat: Saana Vähä

Sulje silmät. Asetu mielessäsi rauhalliseen paikkaan. Istu tai makaa. Kuvittele:

Aurinko lämmittää ihoasi. Silmäluomiesi läpi siintää valon kirkkaus. Tuulen henkäys sipaisee ihoasi vilvoittaen auringon säteiden kuumentavaa voimaa.

Hengittäessäsi lämmintä ilmaa tunnet vahvoja tuoksuja. Niiden mehukas sakeus houkuttaa sinua avaamaan silmäsi nähdäksesi kukkivat ja tuoksuvat kukat. Älä silti avaa niitä – vielä.

Hajuaistin hullaantuessa pystyt silti erottamaan ääniä. Kuuntele pitkään, sillä luonnolla on paljon sanottavaa. Joka suunnalla kuulet lintujen kujertavaa laulua.

Tunnistat kujerruksen kyyhkyksi. Joku laulaa vieläkin lurittelevammin, lähellä ja kaukana. Laulajaa et näe.

Ovathan silmäsi varmasti kiinni? Ja vaikka eivät olisikaan, laulaja ei näyttäydy. Ääni kuuluu mustarastaalle. Päivän painuessa iltaan tunnistat hieman etäämpää pöllön huhuilun.

Lintujen lurituksen peittää sirinä, joka taukoaa vain muutamiksi sekunneiksi. Sirinä on heinäsirkan ääntä matalampaa ja ainakin kymmenen kertaa voimakkaampaa. Laulu on koiraskaskaiden takaruumiissa olevien äänielinten naksahtelua. Silloin tällöin ohitsesi surahtaa kotoisan kuuloinen kärpänen tai hyttynen.

Äänien ja tuoksujen maailman huumassa saatat kuulla maan pinnalta pienen kahahduksen. Otus häipyy nopeasti seinän rakoon suojaan kuumimmalta paahteelta. Sen väri on kirkkaan vaaleanvihreä. Ei kannata avata silmiään pienen liskon takia, se katosi jo.

Nämä tuoksut jatkavat tuoksumistaan ja äänet kuuluvat myös yöllä. Pimeys laskeutuu, ja horisontissa näkyy valaistuja ikkunoita. Ilma viilenee hieman.

Siellä täällä välähtää pieni kipinä. Se on tulikärpänen, kiiltomatonaaras, joka ohjaa koiraan valolla luokseen.

Ylempänä taivaalla tuikkii kotoisesti Otava. Sama taivas Toscanassa ja Suomessa.