– Kuvaaminen avaa oven kauneudelle ja luovuudelle

’Valokuviin hurahtanut’ Merja Elisabeth:

Luonto on toimittaja, valokuvaaja Merja Elisabethin suuri inspiraation lähde. Kauneus kutsuu näkemään itsensä kuvin, tuntemuksin ja herkkien kohtaamisten kautta luonnoneläinten kanssa.

Teksti: Reetta Reinman Kuvat: Merja Elisabeth

Keravan keväisessä kaupunkimetsässä kulkee kameransa kanssa kuvaaja, joka bongaa mielilintunsa sinitiaisen. Sinikeltainen pikkulintu laulaa puun oksalla lurituksiaan suu auki, jalat haarallaan - kuin oikeaoppinen oopperalaulaja. Pikkulinnut ovat kuvaajalle mieleen. Hän kertoo hurahtaneensa täysin sekä kuvauksen että lintujen lumoihin.

– Pikkulinnut ovat maailman ihanimpia olentoja! Katso, miten pieni ja söpö sinitintti on, hän hihkaisee ja esittelee ottamansa tirpan kuvaa toimittajalle.

Kyseessä on Merja Elisabeth nimellä esiintyvä 55-vuotias nainen, sukunimeltään Kiviluoma. Hän on freelancetoimittaja ja valokuvaaja, joka on myös tehnyt yhden kirjan makrokuvistaan (Heijastuksia, 2017). Hän identifioikin itsensä eniten makrokuvaajaksi, sillä kaikki pieni tai ’mitätön’ innostaa häntä. Lähellä sydäntä on myös lintujen ja maisemien kuvaaminen. Yhtä hyvin kuvaajalle maistuu ihmisten, kiinteistöjen ja rakennusten kuvaaminen. Maalla ja kaupungeissa on omat mielenkiintoiset kuvauskohteensa.

Merja Elisabeth sanoo kameran ulkoiluttavan häntä lähes päivittäin. Lapsuudessaan ja nuoruudessaan Merja eli astmaoireidensa ehdoilla, ja vaikea siitepölyallergia vieraannutti hänet luonnosta. Myöhemmin Merja sai puutiaisesta borrelioositartunnan pitkäaikaisine oireineen, mikä aiheutti suuren punkkikammon. Luonnossa liikkumisesta tuli enemmänkin pelon aihe.

– Oikeastaan vasta kuvaaminen on rohkaissut minut takaisin luonnon ihmeitä ihastelemaan. Allergiat eivät ole enää viime vuosina kovin pahoin vaivanneet ja kovin neuroottinen en ole myöskään punkkien suhteen. Jollain merkittävällä tavalla koen kuvaamisen pelastaneen minut monelta ahdingolta, hän sanoo.

Merja kokee, että kuvaaminen on myös tapa irrottautua tavanomaisuudesta. Hän kokee kuvatessaan pääsevänsä ”ihmettelijän tilaan”.

– Koen olevani kuin Liisa Ihmemaassa, jossa aika häviää ja kauneus levittäytyy kaikkialle, jos sen vain haluaa nähdä. Kuvatessani unohdan myös itseni ja omat ongelmani, joten jonkinlainen irrottautumisen voima tässä harrastuksessa on. Näin voi toki kokea minkä tahansa mieluisan tekemisen parissa.

Kuvaajan saavat inspiroitumaan metsäluonto, eläimet, linnut, vesistöt, vuoristot, maisemat, kasvit, jää, lumihiutaleet, lumiset maisemat – unohtamatta tähtitaivaan ikuisia ihmeitä.

– Suomen neljä vuodenaikaa on meille todellinen lahja, ikuiseen kesään ainakin itse kyllästyisin. Jokainen vuodenaika luo ihmeelliset jälkensä kuvaajan ihmeteltäväksi ja ikuistettavaksi. Onhan luonnon – kasvien, lintujen ja eläinten – tarkkailun todettu olevan hyvin terapeuttista ihmiselle.

Merjalle talven kylmä kauneus on koskettavaa aikaa, kesän rikkaus tuo luovuuden taikaa. Kesällä kiehtovia kohteita ovat lintujen lisäksi hyönteiset ja pikkuötökät, kuten sudenkorennot, kuoriaiset ja hämähäkit.

– No, ehkä punkkeja lukuun ottamatta. Pidän siitä, että vaikkapa ötökkä on kuvattu mieluummin sen luonnollisessa elinympäristössä. Kuolleen kärpäsen silmän yksityiskohtien näkeminen on toki mielenkiintoista, mutta itselleni vähän liian oppikirjamaista.

– Jos sitten kuvaustilanteeseen voi vielä yhdistää kohtaamisen jonkin eläimen kanssa, enempää ei voisi pyytää. Kohtaamiset voivat kestää vain sekunnin murto-osan, mutta siitä jää jäljelle kuva, joka säilyy. Kun saa ikuistettua juuri oikean sekunnin ajasta, kohtaaminen muuttuu ikään kuin pysyväksi, Merja pohtii ja viittaa tällä kohtaamisiin etenkin lintujen ja sudenkorentojen kanssa.

Merja Elisabeth tarttui kameraan 2000-luvun alussa ryhtyessään toimittajaksi, silloin kamerasta tuli työväline. Omaehtoisen luontokuvauksen hän aloitti muutamia vuosia sitten ja erikoistui pian makrokuvaukseen.

– Makrokuvaus imaisi minut mukaansa niin, että saatoin möyriä vesipisaroiden perässä tuntikausia vaikkapa vain takapihallani. Pienten yksityiskohtien tuominen näkyville oli niin kiehtovaa, että makroilusta tuli ykkösharrastukseni, ja jopa minulle niin rakas musiikin tekeminen jäi täysin taka-alalle.

Merja kokee, että makrokuva on useimmiten ainutlaatuinen, eikä sitä voi toistaa koskaan täysin samanlaisena uudelleen.

– Makrokuva näyttää sellaista todellisuutta, jota emme jokapäiväisessä elämässämme näe, siinä maailmassa on jotakin salattua viisautta. Makrokuvaan voi parhaimmillaan yhdistää taiteellisuutta, sielukkuutta ja jopa terapeuttisuutta.

Merja tietää, että kuvauksessa pärjää yllättävän pitkälle, vaikka ei tietäisi ensimmäistäkään asiaa tekniikasta. Kuva onnistuu automaattiasetuksin valoisissa olosuhteissa oikein hyvin.

– Kuvasin pitkään pelkästään kameran automatiikkaan luottaen. Koko tekniikan opettelu tökki rajusti, enkä halunnut sillä itseäni stressata, pärjäsinhän muutenkin.

Vasta järjestelmäkamerahankinnan yhteydessä kuvaaja joutui miettimään, millaisia ominaisuuksia välineistöltään halusi. Hän aloitti melkoisen ’opintomatkan’ tutustuessaan kameroiden teknisiin ominaisuuksiin, niiden luomiin mahdollisuuksiin ja rajoituksiin, valotukseen vaikuttaviin tekijöihin, objektiivivalikoimiin yms. Ja niissä opittavaa riittää loppuelämäksi.

Yllättäen tekniikasta tulikin Merjalle mielenkiintoista, ja kuvauksen luovat mahdollisuudet lisääntyivät valtavasti teknisen tiedon myötä.

– Tekniikan opiskelussa kukaan ei tule koskaan valmiiksi, ja kuvan käsittely tuo kiehtovan lisän tekniseen puoleen.

– En ole enää vuosiin ottanut harkittua luontokuvaa automaattiasetuksin; siihen turvaaminen tuntuisi kovin rajoittavalta. Monia kuvauskohteita, kuten yötaivasta, ei automaattiasetuksin edes voisi kuvata. Joissain tapauksissa automaatti toki edelleen kelpaa, eikä senkään käyttöä tarvitse hävetä.

Ja intohimo harrastukseen tuntuu olevan parantumaton. Somessa Merja julkaisee kuviaan lähes päivittäin. Hänen kuvansa ovat saaneet paljon tykkäyksiä eri kuvausfoorumeilla, ja niitä on näytetty TV-kanavillakin.

– Jakaminen on sinänsä ihan kivaa. Tykkäysten määrät eivät ole minulle tärkeitä, vaan se että luovuuden virta säilyy. Tuntuu siltä, että ellen käy joka päivä ulkona kameran kanssa, olen ihan tulisilla hiilillä – ikään kuin jäisin jostain paitsi. Reissu ei mene koskaan hukkaan, vaikka käteen ei jäisi yhtään onnistunutta otosta. Jotakin uutta koen aina oppivani.

Merja Elisabeth kertoo kuvaamisesta tulleen niin tärkeää, että tekisi sitä kovin mielellään päätyökseen.

– Ruokahaluni kuvauksen suhteen on loputon. Haluan oppia koko ajan lisää, enkä karsasta mitään kuvausaihetta. Olisi kovin mieluisaa kuvata päivätyökseni. Pidän toki kirjoittamisesta ja verbaalisen sisällön tuottamisesta, mutta kuvaamista haluaisin lisätä myös työhöni. Kuvankäsittely, videoiden teko, taittotyö ja muu visuaalinen ilmaisu ovat myös kiinnostavia tehtäviä.

”– Tekniikan opiskelussa kukaan ei tule koskaan valmiiksi, ja kuvan käsittely tuo kiehtovan lisän tekniseen puoleen.”

”– Kesällä kiehtovia kohteita ovat lintujen lisäksi hyönteiset ja pikkuötökät, kuten sudenkorennot, kuoriaiset ja hämähäkit.”

KUKA?