Vienan vahvat naiset

Kalevalan ja Kantelettaren juhlavuonna esille nousevat

Kalevalan henki elää Vienan Karjalan saloilla menneiden sukupolvien muistossa ja tarinoissa. Vanhaa perimätietoa jaetaan edelleen laulujen ja kertomusten avulla. Pehmeästi solahteleva karjalan kieli on kuitenkin nyt huivipäisten mummojen varassa. Vahvat ja juurevat karjalaiset naiset ovatkin kylien kantava voima.

Teksti ja kuvat: Tarja Lehtola

Vienan Karjalan runokyliin päästäkseen on kuljettava kuoppaisia teitä. Täällä välimatkoja ei kannatakaan mitata kilometreissä, vaan tunneissa.

Vuokkiniemeen on Kuhmon korkeudella sijaitsevalta Vartiuksen raja-asemalta vain hieman alle sata kilometriä, mutta ajomatkaan menee kelistä riippuen muutamia tunteja.

Vuokkiniemeltä kohti Kalevalaa tie huononee entisestään. Joskus olemme joutuneet rakentelemaan jopa pientä siltaa päästäksemme jatkamaan matkaa. Monta kertaa mieli tavoittelee Kalevalan ehkä tunnetuimpia sanoja: ”Varjele vakainen Luoja, kaitse kaunoinen Jumala”.

Matkalla Kalevalaan pysähdymme usein Alma Sabosnikovan , maan mainion kertojan luona Vuonnisessa. Vuonninen oli yksi Lönnrotin tärkeimmistä runokylistä. Ennen niin vireässä kylässä asuu enää vain 30 asukasta ympärivuotisesti.

– Tiedättekö, mikä on karjavaunu? Ettekö edes sitä tiedä, Alma ihmettelee.

Vuonnisen asukkaille karjavaunut tulivat tutuksi heidän joutuessaan evakkoon, osa Arkangeliin asti.

– Kyllä minä niin ilostun, että en tiedä itkisinkö vai nauraisinko, sanoi Veera-mummo vieraita tupaansa saatuaan.

Veera toteaa olevansa niin nuori, että hampaat eivät ole vielä puhjenneet.

– Huumoriksi pistän.

Huumoria tarvitaankin elämiseen Vuonnisen sähköttömällä kylällä kaikkien palveluiden ulottumattomissa.

Karjalassa ei ole aina eletty ulkonaisesti rauhallista aikaa. Vuosina 1936–38 oltiin Karjalassa pelon vallassa ja kauhulla odotettiin öisiä kyydittäjiä. Stalinin vainot kohdistuivat kaikkiin kansallisuuksiin, mutta suomalaisia pidätettiin, karkotettiin ja teloitettiin Karjalassa suhteellisesti eniten. Arvellaan, että Karjalassa pidätettiin noin 7000 suomalaista ja heistä teloitettiin 4000.

Suomalaiset olivat tulleet Karjalaan pakolaisina kansalaissodan jälkeen sekä loikkareina 1930-luvun pulavuosina. Järkytys oli suuri, kun yhä useampi joutui tekaistujen vakoilusyytösten kohteiksi ja pelkkä suomalaisuus riitti syyksi pidättämiseen.

Tuolta vuosikymmeneltä alkaa myös Lainan tarina.

Lainan isä Henrik oli nuori ja seikkailunhaluinen eikä töitä pohjanperukoilla Muhoksella ollut liiemmin tarjolla. Jotkut lähtivät Amerikkaan, mutta Henrik päätti lähteä itään koettamaan onneaan.

Hän vaelsi rajan yli ja asettui asumaan Tollonjoen kylään ja alkoi työskennellä kelloseppänä. Löytyi myös vaimo Maria ja syntyi neljä lasta: Aino , Elma , Ilmari ja Laina . Syttyi maailmansota ja suomalaisia alettiin vainota. Myös Henrikille tuli tieto: Sinut haetaan, sinä olet suomalainen.

Pakeneminen olisi tiennyt vaikeuksia perheelle, sukulaisille ja ehkä jopa naapureille. Isä käveli saunan taakse, hyvästeli mielessään perheensä ja teki sen, minkä katsoi parhaaksi: Lopetti kärsimyksensä yhdellä laukauksella.

Eräänä yönä , kun Maria-äiti ja lapset olivat jo kaikki nukahtaneet, talon ikkunoista ammuttiin konekiväärisarjoja. Venäläiset olettivat, että talossa oli saksalaisia.

Talon ikkunoista tuli kuularuisku pitkin seinää vain viiden sentin päästä nukkuvien päästä. Kun tilanne rauhoittui, koottiin välttämättömin omaisuus mukaan ja lähdettiin patikoimaan Suomen rajaa kohti. Uupunut, isätön joukko taivalsi Kajaaniin asti.

Suomen ja Neuvostoliiton kesken 19.9.1944 allekirjoitettuun välirauhasopimukseen sisältyi pykälä, joka käsitteli karjalaisten paluuasiaa. Halukkaat saivat jäädä Suomeen. Jotkut kuitenkin tulkitsivat, että kaikkien neuvostokansalaisten oli pakko palata itään. Joillakin nuorilla naisilla ratkaisuna oli avioliitto suomalaisen miehen kanssa, paluukysymys ei silloin koskenut heitä. Toisilla syynä paluuseen oli koti-ikävä, työtä ja asuntoa oli vaikea saada.

Laina ja hänen sisaruksensa, lukuun ottamatta avioliittoon mennyttä siskoa, määrättiin työleirille Moskovan lähelle.

– Maata käännettiin kuokalla ja lapiolla. Nukkua sai kolme tuntia ja taas jatkettiin. Päivän ruoka-annos oli 400 grammaa leipää.

Laina oli vasta 17-vuotias. Hän joutui myöhemmin Vienan Kemiin metsäsavotoille ja uittohommiin. Savottatyömaalla hän tapasi tulevan miehensä, työnjohtajana työskennelleen Nikolain . Raskaat, lähes epäinhimilliset työskentelyolosuhteet aiheuttivat Lainalle lapsettomuuden ja lopunikäiset selkäsäryt. Laina nukkui pois Petroskoissa viime vuonna pitkän ja monivaiheisen elämän jälkeen.

Vuokkiniemen kylän kiistatta tärkein nähtävyys aina vuoteen 2010 asti oli runonlaulaja Santra Remsujeva . Hän siirtyi tuonilmaisiin 16.7.2010.

Santra oli legenda jo eläessään. Hänen poismenostaan kerrottiin Suomenkin uutisissa. Yksi Vienan viimeisimmistä runonlaulajista oli uskomaton lenkki uuden ja vanhan maailman välillä. Santran lauluja ja tarinoita ovat käyneet kuuntelemassa niin piispat, ministerit kuin lukemattomat kansanmiehetkin.

Usein Santra kehotti painamaan puuta, ennen kuin laulusille alettiin. Santra oli äitinsä puolelta suurten karhunkaatajien, Venehjärven Lesosten sukua ja oli hengeltään vahva kuin kaatamaton karhu.

Santran syntyessä ensimmäinen maailmansota riehui ympäri maailmaa ja suurella kohulla vesille saateltu Titanic oli painunut meren pohjaan kahta vuotta aikaisemmin. Niinpä yksi Santran suosikkilauluista oli 1920-luvulla syntynyt laulu Titanicin uppoamisesta. Laulaja valitsi laulun kuulijalle sopivaksi. Titanicista kertovan laulun Santra oli laulanut hänen luonaan käyneille amerikansuomalaisille.

Remsun tuvassa ruokajuomana juodaan viereisen Yläkuittijärven aaltoja. Samasta lähteestä on peräisin vanhassa pulsaattorikoneessa käytettävä vesi. Huussi on pihanperällä ja sauna nököttää järven rannassa. Santra meni jo kuusitoistavuotiaana miehelään. Jo ennen sotia hän oli töissä savottatyömailla keittäjänä. Myös metsätyöt tulivat Santralle tutuksi sillä ”Stalin pisti raatamaan”, kuten Santra kuvasi.

Santra lauloi meille usein Pyhä piika pikkaraisesta. Laulussa on sata säettä. Epäilemättä Santra olisi osannut ne kaikki.

– Isän äiti, ämmö lauloi tätä laulua lapsia tuuvittaessaan ja käski suurempienkin kuunnella.

Santra nautti vieraista.

– On se mukava, kun rahvasta käy, hän totesi.

Irja Denisova asuu Vuokkiniemen kylällä yhdessä noin viisikymmenvuotiaan, mutta aivokuumeen seurauksena lapsen tasolle jääneen poikansa kanssa.

Elämä ei ole kohdellut Irjaa aiemminkaan silkkihansikkain. Toisen maailmansodan aikaan äiti ja lapset olivat päässeet Suomeen. Isä oli lähetetty Siperiaan monen muun tavoin, eikä hänestä sen koommin mitään kuultu. Perheelle tuli kuitenkin määräys palata takaisin Neuvostoliittoon. Kotiinsa he eivät tietenkään päässeet, vaan perhe vietiin jonnekin pieneen kylään Leningradin taakse. Asuntona äidillä ja neljällä lapsella oli yksi pieni huone. Kaikki olivat nälkäkuoleman partaalla, mutta anomukset päästä takaisin Vuokkiniemelle hylättiin kerta toisensa jälkeen. Lopulta äiti lähti yön pimeydessä vaeltamaan joukkonsa kanssa ilman lupia. Selässä vanhassa perunasäkissä oli kaikki olemassa oleva omaisuus.

Äidillä oli juuri sen verran rahaa, että he pääsisivät junalla Vienan Kemiin. Tungos rautatieasemalla oli kova ja äidillä oli vaikeuksia pitää perheensä kasassa.

– Äiti pyysi minua menemään jonottamaan lippuja. Jonossa tuupittiin ja tönittiin. Luokseni tuli eräs mies, joka arveli, että niin pieni tyttö ei saa ikinä itseään niin lähelle piletin ostopaikkaa, että voisi ostaa liput. Mies lupasi hankkia ne, kun vain saa rahat. Mies otti rahat ja häipyi saman tien.

Irjan itkiessä ja äidin ääneen ihmetellessä, mikä nyt neuvoksi tuli sotilas, joita he olivat oppineet pelkäämään. Hän kuitenkin pyysi perheen mukaansa, vei heidät junaan ilman lippuja ja näin he pääsivät Vienan Kemiin.

Siitä matka jatkui jalkaisin ja edessä oli satoja kilometrejä. Mutta sen jaksoi, kun tiesi, että pääsee takaisin rakkaille maamon majoille. Elämää saattoi taas alkaa rakentaa uudestaan omilla kotinurkilla.

Elämä Vienan Karjalassa on kovaa, puutetta on lähes kaikesta. Välillä jopa jokapäiväisestä leivästä.

Monta kertaa ovat niin Irja kuin muutkin kalevalaiset vahvat naiset joutuneet huokaisemaan: Varjele vakainen Luoja, kaitse kaunoinen Jumala.

”Maata käännettiin kuokalla ja lapiolla. Nukkua sai kolme tuntia ja taas jatkettiin. Päivän ruoka-annos oli 400 grammaa leipää.”

MITÄ?