Matkavinkiksi syyslomalle

Riikinkukkosaarella on satakunta eläinlajia. Se on turvapaikka useille hyönteisille, jotka asustavat ikivanhojen tammien kannoissa tai lahorungoissa. Ontot rungot ovat myös lepakoiden suosiossa.

Saari on luonnonsuojelualuetta ja kuuluu UNESCOn maailmanperintöluetteloon.

Preussin kuningas Friedrich Vilhelm II löysi saaren rakkaussuhteensa salaiseksi tapaamispaikaksi.

Teksti ja kuvat: Minna Stenius

Ilmassa tuoksuu makea lehmus. Kaksi hahmoa – mies ja nainen – kävelevät arvokkaasti poluksi muodostuvaa painaumaa pitkin. Vihreä nurmi ja korkeuksiin kohoavat lehtipuut saavat parin kirmaamaan juoksuun ja piiloutumaan kujeillen runkojen taakse. Kosketusta seuraa suudelma.

Miten kauniita ovat vaahterat ja tammet, kaikki saaren maaperällä kasvavat kukkivat kasvit sekä puiden runkoja kiipeävät muratit.

Muratin lailla toisiinsa kietoutuvat nämä hahmot pastellinhempeissä rokokoopuvuissaan ja puuteroiduissa peruukeissaan.

Tämä mies, kruununprinssi ja myöhemmin Preussin kuningas Friedrich Vilhelm II (1744-1797), löysi saaren rakkaussuhteensa salaiseksi tapaamispaikaksi. Käsivarsillaan hänellä oli Wilhelmine Enke – ei suinkaan vaimo, vaan rakastajatar – myöhempi kreivitär Wilhelmine von Lichtenau.

He kulkivat saarelle venhollaan. Tänä päivänä turisteja kuljettavan lautan matka yli Havel-joen on 31 metriä. Wilhelm II ei kuitenkaan ollut suuri löytöretkeilijä, vaan kaivauksissa löytyneiden esineiden perusteella 67 hehtaarin laajuinen saari on ollut ihmisen tietoisuudessa jo 2500 vuotta sitten.

Ennen tätä rakkausparia saari nukkui sata vuotta ruususen unta, jolloin saarella työskenteli lasimestari, joka yritti tehdä pajassaan puhdasta värillistä lasia. Surkeiden sattumusten jälkeen lasimestari muutti Tukholmaan, ja saari unohtui löydettäväksi.

Ajan romanttisen hengen mukaisesti Vilhelm rakennutti saarelle roomalaista maalaishuvilaa muistuttavan rauniolinnan. Kaukaa linna vaikuttaa rakennetun marmorista, mutta läheltä huomaa, että pinta on puuta, johon on maalattu valkoinen kiviseinä. Linnassa on kaksi tornia, joita yhdistää rautainen herkkä silta, joka kaareutuu korkeuksissa kohti taivasta.

Sillalta ja torneista on näkymä Potsdamin Marmoripalatsiin, jonka senkin Vilhelm II rakennutti.

Linna on alkuperäisessä kunnossaan. Se säilyi vahingoittumattomana maailmansotien melskeissä. Valitettavasti tornien Wilhelminen suunnittelemiin, loistokkaisiin huoneisiin ei pääse ennen vuotta 2024, koska maailmanperintökohteena UNESCO on siunannut niiden entisöintityöt. Netistä löytyy kuvia, joista ei puutu kultauksia. Erääseen huoneeseen on maalattu kaislakatto ja palmuja.

Palmut kuuluvat oleellisena osana saaren historiaan.

Eksotiikka ja palmut kiehtoivat kuningas Friedrich Wilhelm III:tta (1770-1840). Hän rakennutti saarelle valtavan suuren lasisen kasvihuoneen, jossa oli myös intialainen lasikupoli.

Suuret kivipylväät loivat upeat puitteet suihkulähteille, joissa vesi suihkusi kultaisten leijonien suista ja palmut sekä muut suuret viherkasvit vihannoivat. 1900-luvun suuntaus suuriin lehtikasveihin, kuten kannat ja mangoldit, sai alkunsa juuri Riikinkukkosaarelta.

Valitettavasti kasvihuone on palanut, eikä sitä ole rakennettu uudelleen. Jäljellä ovat kuitenkin neljä kivipylvästä, jotka sijaitsevat entisen rakennelman nurkkien kohdalla. Kukkapenkit ovat entisillä paikoillaan, myös kasvit on valittu samoin kuin joskus ennen.

Rauniolinna ja kasvihuone sekä vehreä luonto sallivat kuningasperheelle omaa rauhaa ja virkistävää tekemistä. Wilhelm III:lla ja vaimollaan Luisella oli kymmenen lasta, joille saarella riitti tekemistä. Jopa kuningas saattoi lypsää lehmiä, jotka oli ensin pesty ja parfymoitu tai hoitaa hevosia.

Saarelle rakennettiin luostarin raunioita muistuttava meijeri ja muita maatalousrakennuksia. Nämä ovat paikallaan edelleen. Vierailijoille rakennutettu kavaljeeritalo ja Luisen muistotemppeli sekä muitakin rakennuksia on entisillä paikoillaan. Upea suihkulähde suihkuaa vettä virraten alas suureen, vihreän pintakasvuston peittämään altaaseen.

Veden roiskuessa luonnosta kuuluu paljon muitakin ääniä. Myyrät ja hiiret kahisuttelevat helteessä kuivunutta puiden aluskasvillisuutta. Tikka hakkaa puuta ja lammas määkii. Sekaan mahtuu myös vesipuhvelin möyreä mylvähdys. Frederick Wilhelm III sai 1801 kaksi vastaavaa otusta syntymäpäivälahjakseen.

Hän ja kuningatar rakastivat maanviljelyselämää. Niinpä osa tammista kaadettiin pelloiksi, joilla viljeltiin vuoroviljelynä perunaa, sinimailasta, ruista, apilaa ja kauraa.

Idyllin halkoo käheä, naukuva kiekaisu. Ääni on kova ja kuuluu kauas. Riikinkukkokoiras kiekuu harvakselleen astellessaan hiekkatien poikki. Se sukii metrisiä sulkiaan kaulahöyhenten kimallellessa sähköisen sinisinä. Sitten kukko jatkaa matkaansa sulkien laahustaessa perässä. Sen lajitoverit ovat asuttaneet saarta jo Vilhem II:n ajoilta, jolloin tämä perusti saarelle oman eläintarhan. Riikinkukkosaari onkin varsinainen eläintarha. Se on turvapaikka useille hyönteislajeille, jotka asustavat ikivanhojen tammien kannoissa tai lahorungoissa. Ontot rungot ovat myös lepakoiden suosiossa.

Saarella on satakunta eläinlajia, varsinkin lintuja, esimerkiksi kuningaskalastaja ja turpiaali. Nimensä saari on kuitenkin saanut riikinkukon mukaan.

Saksalaisille se on der Pfaueinsel. Saari, jossa silmä lepää ja mielikuvitus laukkaa.

”– Jopa kuningas saattoi lypsää lehmiä, jotka oli ensin pesty ja parfymoitu.”