Pieni Liisa-tyttö juoksi 1950-luvulla Piikkiön pimeissä lähimetsissä ja luki samalla Aku Ankkaa. Jossain päin sitä olisi pidetty omituisena, mutta ei Piikkiössä, suunnistajien pitäjässä – eikä varsinkaan kun tyttö oli Liisa Liukkonen.

Saattoi sitä joku ihmetelläkin, mutta pienellä paikkakunnalla kaikki tunsivat toisensa ja jokaisen tekemisen taustan tiesi tai saattoi aavistaa, naureskelee Liisa Peltola mökkinsä pihalla Pöytyällä.

Piikkiön Hepojoen koulun opettajapariskunnan lapsia oli kannustettu omatoimisiksi ja metsä oli luonnosta kiinnostuneen perheen luontainen olopaikka.

– En ikinä oppinut pelkäämään metsää, päinvastoin se oli hyvin turvallinen paikka ja täynnä kiinnostavia asioita, muistelee Liisa.

Suunnistuskärpänen puri pääosaa 1960-luvun piikkiöläisväkeä, sillä hyvä seurahenki ja esikuvat innostivat rastijahtiin, niin myös Liisaa.

– Metsässä juostessa kartanluku vauhdissa ei ollut helppoa, mutta minä opettelin sitä Aku Ankan avulla. Juoksin ja luin, ja pikkuhiljaa opin tekemään asiat yhtä aikaa, nauraa Liisa ja paljastaa lisää…

– Myöhemmin opiskeluaikoina juostessani luin tenttien alla tilastotieteen kaavoja papereilta. Siinä oppi suunnistamaan ja niitä kaavojakin, sanoo Liisa.

Ujo 16-vuotias tyttö Piikkiöstä pääsi Helsingin Suunnistajien matkaan Keski-Eurooppaan ja siitä alkoi metsäinen menestystarina.

– Olen kiitollinen vanhemmilleni, että he päästivät minut – luottivat, että pärjään, vaikka olin ujo enkä osannut kieliä. No, maailma hiljalleen opetti, mutta se ensimmäinen matka oli varmasti tärkein, miettii Liisa.

Kymmenisen vuotta myöhemmin Ylämaassa Skotlannissa silloinen Veijalainen juoksi suunnistuksen suomalaisten lehtien otsikoihin, ensin päivälehtiin ja sen jälkeen naistenlehtiin.

– Maailmanmestaruus oli ensimmäinen uutinen ja se herätti huomiota, mutta jutut naistenlehdissä tekivät minusta tutun suomalaisille, tietää Liisa.

1970-luvulla ei naistenlehdissä juurikaan ollut juttuja urheilijoista, mutta metsänneidon tarinassa oli potkua – eikä pääjuttuna ollut maailmanmestaruus!

– Olin neljännellä kuulla raskaana juostessani Skotlannissa ja se räjäytti lehdistön kiinnostuksen, muistaa Liisa vuotta 1976.

– Minulla oli keväällä leikattu nilkka, sitä en juuri jännittänyt, mutta mietin raskauttani, voisinko juosta, kelaa Liisa aikaa.

– Lääkäri kannusti ja hyväksyi ajatuksen juoksemisesta ja hyvältä tuntui, sanoo maailmanmestariksi juossut Liisa.

Kilpaura maailmanhuippujen kanssa loppui vuonna 1983, mutta metsään mennään edelleen.

Suunnistus kuuluu tälläkin vuosituhannella Liisa Peltolan elämään, kuten monen muunkin hänen aikansa huippusuunnistajan.

– Eri kilpailuissa nähdään tyttöjen kanssa. Lähes kaikki käyvät edelleen kisoissa, joten olemme tietoisia toistemme kuulumisista, sanoo Peltola 1970-luvun kilpasiskojen nykytapaamisista.

Elinikäisten ystävien metsätapaamiset ovat antaneet paljon.

– Luonnossa liikkuminen, sosiaalinen puoli – kaikki, fyysisen kunnon ylläpito ja elämänlaatu, kyllä nämä kaikki asiat ovat olleet isossa osassa suunnistuselämää ja –yhteisöä, miettii Liisa.

Peltolan metsän reunustaman mökin pihapiirissä on häälahjaksi saatuja omenapuun alkuja.

– Meillä on pieniä erimielisyyksiä valkohäntäpeurojen kanssa siitä, kummalle puiden tuotto kuuluu, hymyilee Liisa, joka sanoo tulevansa erinomaisesti toimeen metsäneläinten kanssa.

– Metsässä näkee aina jotain mielenkiintoista. Kerran näin rastipaikkoja suunnistuskisoihin hakiessani susia. Se oli jännittävää, mutta pelätä en osannut. Metsässä jokaisella on paikkansa ja sinne mahtuu, kun hyväksyy luonnon lait, miettii Peltola, joka jo pikkutyttönä löysi metsän tarjoaman mielenrauhan.

Peltolaa naurattaa äskettäin julkaistu tutkimus, jonka vastauksen olisi saanut vaikka keneltä metsänkulkijalta kysymällä.

– Metsässä liikkuminen tekee hyvää psyykkeelle ja vähentää stressiä. Se on tutkimattakin ollut selvää meille. Metsässä ja soilla on ihana kulkea, kesät talvet, sanoo Peltola ja myöntää olevansa intohimoinen marjastaja ja sienenpoimija.

– Luontoystäviä, sitä me Tuomon kanssa olemme, sanoo Liisa ja kertoo heidän luontohenkenään olevan elää ja antaa elää.

– Tuomo istuskeli yhtenä päivänä tuossa puutarhatuolissa ja kertoi vaistonneensa, että joku tuijottaa, aloittaa Liisa pihatarinan elävästä pihavieraasta.

Pieniin päin ollut kyykäärme tirrasi Tuomoa ja Tuomo mietti mitä tehdä.

Ratkaisu löytyi.

– Tuomo haki pesuvatilla kylmää vettä ja kaatoi sen kyyn päälle. Käärme jähmettyi ja Tuomo nosti sen lapiolla ämpäriin ja saatteli kyyn pellon taakse uusiin maisemiin, kertoo Liisa.

Viime vuosina Liisa ja Tuomo Peltola ovat innostuneet talvivaelluksesta.

– Kun lähtee erämaahan keväällä kuudeksi vuorokaudeksi ja repussa on kaikki mitä tarvitsen, niin se on huikea tunne, hehkuttaa Liisa.

– Se on joka tytön kauneuskuuri, paino putoaa – ja päivettyy. Sieltä tullaan kevyinä pois, nyökyttää Liisa.

Ikänsä urheillut ja itsestään hyvää huolta pitänyt Peltola ei käy kuntosaleilla, metsä ja luonto on Liisan kuntosali.

– Nautin ruumiillisesta työstä ja taivaan alla luonnossa on lukemattomia mahdollisuuksia. En tarvitse kuntosalia, mutta harjoittelen kyllä joskus kotioloissa kahvakuulan kanssa – penkille nousua ja sellaista, kertoo Liisa.

Liisa Peltola tuntee saaneensa urheilu-uraltaan paljon muutakin kuin terveyttä ja paljon ystäviä.

– Suunnistus on antanut minulle paljon tärkeitä taitoja siviilielämään, kuten järjestelmällisyyttä ja pitkäjänteisyyttä. Lisäksi sellaista sitkeyttä mistä elämässä on usein hyötyä, en anna periksi helpolla, sisuksi sitä varmasti voi suomalaisittain kutsua, sanoo Peltola hymyillen, sitkeys tai sisu ei vaadi vahvalta ihmiseltä kiroilua tai irvistystä tuekseen.

Liisa ja Tuomo Peltolan maailma on mallillaan, aika jakautuu Liedon kodin ja mökin välillä päivittäisten tuntemusten – ja kelien mukaan, eikä turhamaisuudelle tuhlata ajatuksia.

– Viimeiset vuosikymmenet ovat olleet opettavaisia ja mukavia. On hieno asia, että elämä on yksinkertaista. Ei turhia stressejä ulkonäöstä, hiuksista tai sateen vaikutuksista. Osaamme nauttia hetkestä, sanoo Liisa, joka muistetaan kilpailuaikoina pitkästä punotusta letistään.

– Joo, kyllä, lettipää ja metsänneito sitä silloin oltiin. Letti lähti 1980-luvulla – tallessa kyllä edelleen. Pitkää tukkaa tai lettiä en haikaile, muistan kun illalla pesin hiukset, niin hiukset olivat aamulla vielä märkiä, nyt on näin, hymähtää Liisa ja sipaisee hiuksiaan.

Mitenkä nykypäivän nuoret, uskalletaanko metsään ja osataanko pois?

– Nykynuoret saattavat olla aivan pulassa metsässä, ainakin kaupunkilaiset. Mutta nykyisillä älypuhelimille sieltä pääsee pois, virnistää Liisa.

– Mekin Tuomon kanssa joskus jollakin suolla kaivellaan taskujamme ja varmistelemme netistä sijaintiamme, www.karttapaikka.fi tietää joskus meitä tarkemmin missä ollaan, hymyilee Liisa, nainen, joka ei metsään eksy.

”En ikinä oppinut pelkäämään metsää, päinvastoin se oli hyvin turvallinen paikka ja täynnä kiinnostavia asioita”

KUKA?

Liisa Peltola (o.s, Liukkonen, aik. Veijalainen)

- Syntynyt 4. 4. 1951 Piikkiössä

- Asuu Liedossa, oppilasohjaaja Maunun koulussa Ruskolla.

- Ensimmäinen suomalainen suunnistuksen henkilökohtaisen matkan maailmanmestari 1976, MM-hopeaa 1979, MM-viestikultaa 1972, 1978 ja 1979 ja viestihopeaa 1976 sekä joukkuehopea 1981.

- Lopetti kansainvälisen kilpauransa 1983 MM-kisoihin.

- PM-kisoissa kultaa 1980 ja hopeaa 1975, viestissä PM-hopeaa 1983.

- SM-kisoista neljä kultaa normaalimatkalla ja kaksi pitkällä matkalla.

- Yösuunnistuksessa kaksi kultamitalia ja viestin Suomen mestaruuksia neljä.

- Vuonna 2006 hänelle myönnettiin valtion Pro Urheilu -tunnustuspalkinto.