Siiri

.

Äitee

.

Rantasen Oslon vuoden 1952 olympiapronssista alkanut ura oli huikea. Hän saavutti vuosina 1952–62 yhteensä kahdeksan olympia- ja MM-mitalia.

Urheilutoimittaja Jari Porttilan ja tietokirjailija Osmo Kärkkäisen kirjoittamassa Äitee – Siiri Rantasen tarinassa (Docendo, 2020) on paljon mielenkiintoista luettavaa Siiri Rantasen uran alkuajoilta ja ylipäätään niistä haasteista, joita naishiihtäjän uran alkutaival tuohon aikaan piti sisällään. Se oli paljon konstikkaampi ja kuoppaisempi kuin miehillä. Rantanen lähti ensimmäisiin arvokisoihinsa Osloon vuonna 1952.

– Tuolloin hän oli kahden lapsen äiti. Tämä oli täysin poikkeuksellista, sillä kenelläkään hänen kilpakumppaneillaan ei ollut lapsia. Yleensä, kun naiset tuohon aikaan menivät naimisiin, ja perheenlisäystä tuli, hiihtoura oli sitten siinä. Lupaavimmatkin naiset keskittyivät kotiin ja perhe-elämään, Porttila kertoo.

Siiri oli kuitenkin .eri puusta veistetty.. Oslon aikana hän asui jo Lahdessa ja kävi päivätöissä. Työmatka oli kahdeksan kilometriä. Kun työpäivä huonekaluverhoilijana päättyi, Siiri pinkaisi sen juosten kotiin.

– Sen jälkeen hän huolsi perheensä, laittoi ruuat ja lähti illalla uudelle juoksulenkille. Usein oli jo pimeää. Kuunvalo lamppunaan hän mennä viiletti pitkin teitä ja polkuja – kesäaikaan oli tietysti hieman helpompaa.

Suuri arvo tulee antaa myös Siirin miehelle, Kalle Rantaselle , joka tuki sydämestään puolisonsa uraa. Siiri puhuukin Kallestaan hyvin lämpimään sävyyn useaan kertaan.

– Vastoin kaikkia yleisiä normeja Kalle oli .koti-isä. siinä mielessä, että töittensä jälkeen hän myös huolehti lapsista, teki ruokaa ja hoiti heitä viikonloppuisin, jos Siiri oli kilpailemassa. Tuohon aikaan tämä oli hyvin poikkeuksellista. Kilpailua edeltävänä perjantaina Siiri laittoi kaikki ruuat valmiiksi, jotka Kalle sitten lämmitti.

Kallen Siiri valitsi taiten. Tämä oli seppä. Maanviljelijä ei tullut kysymykseenkään, sillä Siiri tiesi, että se olisi ollut lupaavan uran loppu.

– Maanviljelijän emäntänä olo olisi tiennyt jatkuvaa puurtamista aamusta iltaan, kotoa ei ollut lähteminen niin vain, oikeastaan aika mahdotonta, Porttila toteaa.

Kun Siiri-äiti oli kilpailumatkoilla, kotona pidettiin radiota auki. Sen äärelle liimautuneina Kalle ja lapset kuuntelivat, miten äiti mahtaa pärjätä. Rantasen perheessä elettiin urheilulle joka solulla. Pelkästään Kallen apu ja ahkera treenaaminen eivät kuitenkaan siivittäneet Siiriä voittoihin. Piti olla muutakin. Porttilan mielestä Siiri oli kestävyysurheilijan prototyyppi.

– Kukaan ei ollut ohjaamassa, miten treenata. Kilpailumatkoillaan Rantanen jutteli paljon ulkomaalaisten urheilijoiden kanssa ja varsinkin venäläisten. Näin hän sai vihiä, miten he harjoittelevat, ja Siiri osasi tehdä oikeantyyppisiä harjoitteita – kuten poikkeavia intervalli-tyyppisiä treenejä, jossa vaihdeltiin vauhtia koko ajan.

Oslossa 1952 Rantanen voitti pronssia. Tämä oli lähtölaukaus kaikelle sille, mitä sen jälkeen tapahtui. Suomen naiset ottivat Oslossa komean kolmoisvoiton. Samalla mitalit olivat Suomen ensimmäiset naisten olympiahiihdon mitalit.

– Siiri oli itse vähän pahoilla mielin, sillä hänen mielestään suksien voitelu epäonnistui. Hän tuumi, että jos voitelu olisi osunut kohdalleen, hän olisi taistellut kultamitalista. Nyt voiton vei Lyydia Wideman , hänen kova kilpakumppaninsa ja Mirja Hietamies oli toinen.

Pronssi ei menoa kuitenkaan haitannut, sillä silloin huomattiin, että Suomesta oli nousemassa todellinen huippuhiihtäjä. Kun vielä Lyydia Wideman lopetti Osloon, oli tie avoinna. Italian Cortinassa vuonna 1956 naisten viestissä Siiri Rantanen hiihti Suomen ankkurina ensin Neuvostoliiton Radja Jerosinan kiinni ja roikkui sitten tiiviisti hänen kannoillaan. Tuolloin hiihdettiin ensimmäistä kertaa olympialaisissa naisten 3 x 5 kilometrin viestimatka.

– Kun edessä oli pitkä ylämäki Rantanen päätti, että nyt hän lähtee. Hän tempoi mäen ylös hurjaa vauhtia ja vilkaisi taakseen. Jerosinaa ei näkynyt enää missään. Kilpakumppani hyytyi täysin. Siiri sai lasketella maaliin rauhassa puolen minuutin erolla, ja Suomi otti olympiakullan ennakkosuosikin jäädessä nuolemaan näppejään, Jari Porttila kertoo.