Kun kuuntelee Sibeliuksen sinfonioita, kaiken takaa kuultaa Ainon vieno, mutta silti rautainen ääni

Aino ja Jean Sibeliuksen suhteessa oli aina kolme osapuolta: Jean, Aino ja musiikki. Aino ymmärsi, ja myös hyväksyi sen. Hän oli ylpeä siitä, että hän sai olla niin suuren miehen vaimo ja tukea miestään tämän työssä, pyyteettömästi.

Teksti: Tarja Lehtola Kuvat Järvenpään Taidemuseon Aino Sibelius – näyttelystä, Jenni Kirveen kuva: Aapo Luoma

J enni Kirves on kirjoittanut Jean Sibeliuksen vaimosta Ainosta elämäkerran Aino Sibelius - Ihmeellinen olento . Janne, kuten läheiset häntä nimittivät, oli kiihkeästi rakastava mies, mutta myös alkoholisti ja hermoheikko, ja rahastakin oli jatkuvasti pulaa. Aino oli pohjimmiltaan äärettömän rautainen tahtonainen, joka oli 19-vuotiaana päättänyt tukea miestään loppuun asti. Ja sen lupauksen hän myös piti. Hän oli uhrautuva ja epäitsekäs, mutta ei kokenut itseään uhriksi.

Jenni Kirves teki mielenkiintoisen havainnon, että suurmiehen puolisosta ei ollut omaelämänkertaa.

– Halusin, että Aino olisi olemassa muutenkin kuin sivulauseessa Sibelius-elämäkerroissa, koska hän oli kuitenkin kantava voima Sibeliuksen sävellystyössä. Kirjan kirjoitettuani kuuntelen ja musiikkia eri tavalla, enkä pelkästään Sibeliuksen musiikkia, Kirves toteaa.

Kirves on käyttänyt pääasiallisena aineistonaan Aino ja Jean Sibeliuksen toisilleen kirjoittamia kirjeitä, jotka Suvisirkku Talas on toimittanut SKS:n kustantamiksi kirjoiksi.

Aino Sibelius (1871–1969) oli kytköksissä useaan kulttuurisukuun – hänen sisaruksiaan olivat muun muassa kirjailija Arvid Järnefelt ja taidemaalari Eero Järnefelt , joka puolestaan avioitui näyttelijä Saimi Swanin , kirjailija Anni Swanin sisaren kanssa. Sibeliukset rakennuttivat Ainola-huvilansa Tuusulanjärven rannalle, osaksi taiteilijayhteisöä, jossa elettiin tiiviissä naapurisuhteissa Eero ja Saimi Järnefeltin, Pekka ja Maija Halosen sekä Juhani Ahon ja Venny Soldan-Brofeltin perheiden kanssa.

Tuusulassa Aino sai oman puutarhan ja kasvimaan sekä kasvihuoneen, joka tuohon aikaan oli harvinaista. Aino paneutui tunnollisesti talon ja puutarhanhoitoon.

– Janne oli epäkäytännöllinen, eikä juuri saanut naulaa seinään, mutta Aino oli puuhakas nainen ja suunnitteli esimerkiksi saunan ja sinne vesijohtojärjestelmän, Kirves kertoo.

Aino myös hoiti perheen taloutta miehensä kulkiessa huoletta ulkomailla konsertoimassa. Aino masentui herkästi varsinkin raskausaikoina, eikä miehensä kestänyt vaimonsa masennusjaksoja.

Kun Aino odotti neljättä tytärtään, Janne vuokrasi Hangon Tvärminnestä Luotsin talon ja kirjoitti Ainolle: ”Pelkään niin, että olet raskasmielinen ja että minun pitäisi olla siellä. Mutta en voi nyt siellä olla. Siellä kun on niin raskasta”. Sibeliuksille syntyi kuusi tytärtä. Pariskunnan kovimpia koettelemuksia oli kolmannen tyttären Kirstin kuolema alle kaksivuotiaana lavantautiin. Aino masentui vakavasti ja alkoi suhtautua sairauksiin hyvin pelokkaasti.

– Kun Janne oli poissa kotoa, Aino hoiti kodin ja lapset. Kun Janne oli kotona, siellä elettiin hänen ehdoillaan. Kun Janne sävelsi, muu perhe joutui varomaan, että eivät häiritsisi hänen sävellystyötään.

Janne oli aistiyliherkkä eikä sietänyt kovia ääniä ja kirkkaita valoja. Hänen ollessaan kotona ei saanut vihellellä eikä lauleskella, varsinkaan, jos sävellystyö oli kesken.

– Aino tarkkaili aamulla miestään, voiko tänään puhutella, vai oliko tämän pään sisällä sävellystyö menossa.

Perhettä ravistelivat monet surut ja murheet, mutta Janne vaati herkkäsieluiselta vaimoltaan kuitenkin loputonta iloisuutta. Pariskunnalla oli kuitenkin yhteinen päämäärä: Jannen musiikki. Se tosin tarkoitti usein myös sitä, että Janne juopotteli, matkusti ja tuhlasi, kun taas Aino piti kotia kasassa. Sibeliuksilla oli kaksi uskollista palvelijaa, jotka helpottivat kodin askareita. Aino piti tyttärilleen kotikoulua, hän teki käsitöitä ja hoiti menestyksekkäästi puutarhaa. Lisäksi hän teki käännös- ja puhtaaksikirjoitustöitä ja hankki sillä tavalla lisäansioita perheelle.

Sibelius vaati vaimoltaan paljon. Hän sanoi työkykynsä lamaantuvan, mikäli sai vaimoltaan surullisen kirjeen. Ainon oli oltava aina onnellinen ja iloinen: se oli hänen työnsä. Sibelius kärsi paljon luomisen tuskasta ja pakeni usein kaupungille ”viftaamaan”, eli juomaan ystäviensä kanssa. Hän saattoi lähettää kotiin tiedon palaavansa ”vähitellen”, mikä saattoi tarkoittaa viikkoa. Näiltä ajoilta on myös syntynyt kasku siitä, kun Aino jälleen kerran tiedusteli viihteelle lähtevän miehensä mahdollista paluuaikaa, tämä vastasi: ”Olen säveltäjä, en ennustaja”.

– Aino kirjoitti kuitenkin myös välillä hyvin purevia kirjeitä siitä, miten nero tuhlasi kallista aikaansa. Hänen sanojensa mukaan suuri lahja ei ole vain lahja, vaan myös velvollisuus ja sen mukana siirtyy suuri vastuu.

Aino oli myös taitava pitämään pitkiä mykkäkouluja, jopa viikkokausia. Ei olisi ollut sivistynyttä huutaa.

– Voi vain kuvitella, mitä Aino pohjimmiltaan ajatteli saadessaan mieheltään kirjeen, jossa tämä ilmoitti, että en nyt sittenkään tule vielä jouluksi kotiin täältä Pariisista. Mutta Aino kesti, tämänkin. Sibeliukset hoitivat parisuhdettaan kertomalla totuuden, vaikka se olisi ollut rumaakin. Se oli yksi heidän parisuhteensa kulmakivistä. Aino hyväksyi miehensä sellaisena kuin tämä oli, eikä pyrkinyt muuttamaan tätä. Silti jopa Ainolta loppuivat aika ajoin sekä usko että toivo, mutta rakkaus ei milloinkaan.

1920-luvulla taloudelliset huolet alkoivat helpottaa, kun tekijänoikeuksista alkoi tulla rahaa. Ainon läsnäolo oli kuitenkin sinfonioiden syntymisen ehto. Janne toistelee kirjeissään ja päiväkirjassaan sitä, että ilman Ainoa ei olisi mitään. Ei Jannea, ei sinfonioita. Aino mahdollisti kaiken olemalla ihmeellinen olento, jota ilman säveltäjä ei olisi ollut, mitä oli.

– Me, tuhat kertaa me, sanoivat molemmat. Loppujen lopuksi he kuitenkin ottivat vastaan elämän surut ja ilot yhdessä. Janne oli ylpeä tyttäristään ja rakastava isä. Hän oli myös kasvattajana lepsumpi. Aino piti tyttäriä ruodussa.

Rakkauden nero ja tunteiden taiteilija ovat Jenni Kirveen mielestä parhaita määritelmiä Aino Sibeliuksesta. Ainolta kysyttiin elämänsä ehtoopuolella, tuntuuko hänestä katkeralta jääminen suuren miehensä varjoon. Tähän hän vastasi, että ei ole koskaan miettinyt, mikä on hänen elämänsä tarkoitus ja hänen mielestään silloin voi vain olla kiitollinen. ”En tekisi mitään toisin, elämäni on ollut kuin yksi suuri aurinkoinen päivä” Aino Sibelius sanoi. Ainon 75-vuotispäivillä Janne piti koskettavan puheen: ”Sinä olisit kenties voinut tulla onnellisemmaksi jonkun muun kanssa, mutta minä en milloinkaan.”

Jean Sibeliuksen arkku laskettiin Sydämeni laulun soidessa 30.9.1957 Ainolan pihamaahan omenapuiden alle. Pronssisen hautapaaden on suunnitellut Aulis Blomstedt , Sibeliuksen nuorimman tyttären puoliso. Kaksitoista vuotta myöhemmin Ainon ”yksi suuri aurinkoinen päivä” kaarsi iltaan ja hänet saateltiin miehensä viereen. Tyttäret möivät Ainolan valtiolle.

Vaikka Aino laskettiinkin rakkaan kotinsa puistikkoon, hänen muistonsa elää suvun keskuudessa vahvana. Hänen syntymäpäiväänsä juhlitaan edelleen vuosittain. Kun kuuntelee Sibeliuksen sinfonioita, kaiken takaa kuultaa Ainon vieno, mutta silti rautainen ääni.

”Sinä olisit kenties voinut tulla onnellisemmaksi jonkun muun kanssa, mutta minä en milloinkaan.”
”Aino oli puuhakas nainen ja suunnitteli esimerkiksi saunan ja sinne vesijohtojärjestelmän.”