Jyhkeät harmaat kiviseinät ja keskeneräiset sisäkattolevytykset tervehtivät omistajaansa. Omistajaansa, todella.

Tontin laidalla seisovassa mainoskyltissä lukee vain miehen nimi, mutta pankin papereihin ja erilaisiin suunnitelmiin on tallennettu myös vaimon henkilötiedot.

Katsellessani keskeneräistä talontapaista kivirakennelmaa ympärilläni, tunnen onnea, ahdistusta sekä epätoivoa. Meidän koti, tästä TULEE meidän koti.

En ole koskaan haaveillut talonrakentamisesta. Olen aina tiedostanut, että minun on järkevää muuttaa valmiiseen asuntoon. Sisustaa vimmatusti pari päivää ja yötä, asettua sitten aloilleen.

Mieleni kuitenkin myllertyi kahden lapsen syntymisen sekä kauniin merenrantatontin löytymisen jälkeen sen verran, että mies onnistui puolihuomaamattomasti vetämään minut mukaan talonrakennusprojektiin.

Aluksi olin näennäisesti innostunut. En ottanut juurikaan osaa paperisotaan. En soittanut ainuttakaan puhelua enkä lähettänyt yhtään sähköpostia taloasiassa. Piirsin kyllä pohjapiirroksia ja suunnittelin keittiön paikkaa sekä parvekkeita.

Ensimmäisen kerran koin todella halua olla mukana rakennusarjessa (muunkin kuin miehen miellyttämisen vuoksi) silloin, kun taloon oli asennettu katto. Oli hienoa nähdä, että arkkitehti oli onnistunut piirtämään ja työmiehet rakentamaan talon, joka vastasi niin paljon meidän suunnitelmia.

Olen aina tiennyt oman tyylini. Tiedän melko tarkasti, mitä ja millaista haluan. Tiesin myös talon suhteen kaikki sisustusmateriaalit ja kalusteratkaisut. Siis tiesin -silloin kuin minun ei pitänyt tehdä päätöksiä.

Talomme on nyt sisustusvaiheessa. Aivan pian on tiedettävä muun muassa alakerran lattiamateriaali, keittiön ja kodinhoitohuoneen kalusteiden väri sekä kylpyhuoneen lattialaatan koko.

Minulla ei yhtäkkiä ole hajuakaan omasta tyylistäni. Haluan kaikkia niitä unelmien kylpyhuoneita ja keittiöitä, betonilattioita ja parketteja. Arjen tohinassa yritän jäsentää mieleeni kuvaa haaveideni kodista.

Roolini rakennusprojektissa on ollut hoitaa koti ja lapset sekä suunnitella. Minulla on paljon visioita talomme suhteen.

Olen innostunut uudesta kodista, mutta en oikein osaa/jaksa tehdä konkreettisia asioita rakennuksen edistämiseksi. Rehellisesti sanottuna päävastuu rakentamisesta lepää mieheni harteilla.

Olen kuitenkin sitä mieltä, että tasan on mennyt nallekarkit tässä suhteessa. Mies kärsii talon rakentamista ja synnyttämistä fyysisesti, minä olen sitä jo kahden lapsen edestä tehnyt.

Toivon paljon voimia teille samassa elämäntilanteessa oleville ja onnittelen lämpimästi uudessa kodissa asuvia!

Te, jotka vielä haaveilette omasta projektistanne, etsikää sellainen tontti, jolle todella haluatte hikenne vuodattaa. Minäkin uskon, että tulee vielä ilta ja auringonlasku, jolloin merelle katsoessani tiedän, että tämä hullu projekti kannatti.

Janika

Lisää juttuja osoitteessa ponnarilla.blogspot.fi