Aadasta Äijöön

Uusi etunimikirja selvittää etunimien syvempiä merkityksiä

Etunimilaki on ehkä Suomen rikotuin laki. On yksittäisen papin tai viranomaisen harkinnassa, mikä nimi on äännerakenteen vastainen. Sen minkä yksi hylkää voi toinen hyväksyä. Myös kansainvälisyys on tuonut nimikulttuuriin oman värinsä.

Teksti: Tarja LehtolaKuvat: Heli Mällinen ja Karisto

K atleena Kortesuo ja Liisa-Maria Patjas ovat julkaisseet kirjan aiheesta, joka koskettaa jokaista ihmistä: etunimi.

Uusi etunimikirja on hauskasti kirjoitettu hakuteos, joka selvittää etunimien merkityksiä ja nimiin liittyviä virtauksia.

Kirjoittajien tavoitteena on, että lukija herää pohtimaan nimen syntyä, valintaa ja merkitystä. Nykyään Suomessa voi etunimensä vaihtaa perustelematta kerran.

Niin paljon kuin on nimiä, on myös nimenvalintaperusteita ja tarinoita nimien takana.

– Oma nimeni tulee isoäitini kirjoittamasta romanttisesta tyttökirjasta Katleena lähtee maailmalle, joka ilmestyi vuonna 1952, kertoo Katleena Kortesuo.

Liisa-Maria Patjas oli melkein kolmikymppiseksi asti Liisa Maria Anneli, mutta lisäsi viivan nimeensä vuosien pohdinnan jälkeen. Vanhemmat hyväksyivät ajatuksen täysin.

– Sitä vartenhan niitä nimiä on monta annettu, että voi valita, toteaa Patjas vanhempien kommentoineen.

Suomessa syntyy vuosittain noin 55 000 lasta. Heille annettujen nimien kirjo on valtava: suomenkielisille tytöille on annettu 2000-luvulla yli 12 500 eri nimeä. Poikien luku on pienempi: noin 8 900 nimeä.

Suomalaisille lapsille on ollut vuosisatojen ajan tapana antaa nimi suvusta. Viime aikoina trendinä on kuitenkin ollut antaa lapselle yksilöllinen, itse keksitty nimi.

Suomessa käytössä olleista nimistä on tallennettua tietoa vasta 1500-luvulta lähtien, jolloin alettiin koko maassa koota veroluetteloita Kustaa Vaasan käskystä. Historiamme suurin nimimuodin tuoja oli kristinusko. Sen kautta ovat tulleet mm. Anna, Eeva, Johanna, Joona ja Maria.

1800–1900-lukujen taiteessa oli kansallisromanttinen kausi. Myös uusia nimiä luotiin ahkerasti. Kirjailija Ilmari Kiannon yksi tyttäristä oli Viena Karma Sirkka Salama Kesäheinä Saarenruusu Pikku-Hilkka.

Sotien aika keväästä 1918 lähtien jätti jälkensä nimistöön, silloin lapsi saattoi kasteessa saada nimen Urho, Usko, Voitto ja Rauha. 1950 ja 60-luvuilla uusiksi muotinimiksi vakiintuivat mm. Pirjo, Seija, Sirpa, Riitta, Pentti, Erkki, Markku ja Reijo.

Kirjaa kirjoittaessaan Kortesuo tajusi valtavan muutoksen nimimuodissa: yhtenäiskulttuurimme on sirpaloitunut lopullisesti. Vielä 1970-luvulla katsoimme samoja tv-ohjelmia ja kahlasimme samoja kirjoja. Lapset saivat samoja perinteisiä nimiä, ja muoti muuttui hitaasti.

Anni Polvan Tiina-kirjoja lukivat kaikki. Suomeen nimettiin 1960–1970-luvuilla lähes 18 000 Tiinaa. Lukijat rakastivat myös Aino Räsäsen Helena-kirjoja, joiden romanttinen sankari oli nimeltään Jari. Niinpä Jareja nimettiin 1960–1970-luvuilla yli 32 000.

Tällainen massailmiö ei Kortesuon mukaan enää koskaan toistu.

– Vaikka Putous ja Iina Kuustonen keräsivät television eteen valtavan yleisön, Iinaa on annettu vasta reilulle tuhannelle tytölle nimeksi 2010-luvulla.Veeti Kallio aiheutti nimeämispiikin vuosina 2000–2009, mutta nimisaalis jäi noin 5000 Veetiin. Muusikko J. Karjalaisen supersuosittu Väinö-kappale sai kokoon vuosituhannen taitteessa noin 4000 Väinöä.

Erikoisen nimen kantajaa on lohduteltu toteamalla, että ei nimi miestä pahenna, jos ei mies nimeä.

– Tämä nimiuskomus on siitä viisas, että se muistuttaa meitä ihmisen luonteen tärkeydestä, persoona on oleellisempi kuin nimi. Kuitenkin esimerkiksi nimet Adolf ja Juudas ovat melko harvinaisia.

Kortesuo ja Patjas kannattavat nimen harvinaisuutta, mutta kohtuuden rajoissa.

– Harvinainen nimi on plussaa, kunhan se ei ole liian vaikeatajuinen, hankala käyttää tai mauton.

Jos harvinainen nimi on valittu viisaasti, siitä on vai hyötyä. Ihmiset muistavat nimen helposti ja se erottuu ikätovereiden nimistä.

– Voi kuitenkin käydä niin, että kun välttelet Villeä ja valitset Vilin tai Veetin, niin yhtäkkiä Veeti ja Vili ovat yhtä suosittuja kuin Ville aikoinaan.

Täytyykö sisaruksien nimet sointua toistensa kanssa yhteen, kyse on kuitenkin eri persoonista?

– Olisi ehkä jopa omituista, jos perheen lapsilla olisi absoluuttisen erilaiset nimet: Kai, Wilhelmina ja Jare, Kortesuo ja Patjas vastaavat.

Toki jokin raja samankaltaisuudellakin kannattaa olla.

– Jos lapset ovat Kiisa, Miisa ja Iisa, muksut kuulevat jatkuvasti nimensä väärin, eivätkä tiedä, kenelle nyt puhutaan. Erityisesti kun lasta kutsuu luokseen toisesta huoneesta, sieltä juoksevat joko kaikki kolme tai ei ainuttakaan. Todennäköisemmin ei ainuttakaan.

Jotkut eivät usko, että sisarusten nimien samankaltaisuus on tärkeä viesti. Mutta kyllä se on.

– Kuvittelepa perhe, jonka vanhimmat sisarukset ovat nimeltään Eleonoora, Emiliano ja Elisabet. Heille syntyy iltatähti, jonka nimeksi annetaan Pate. Jokin viesti siinä kyllä piilee.

Kalenterin nimipäivitystahti on tiivistynyt, koska nimimuoti vaihtelee nykyään nopeammin kuin aiemmin. 1990-luvulta lähtien kalenteria on uudistettu viiden vuoden välein, viimeksi tänä vuonna.

Uudistuksessa noudatettiin samaa kriteeriä kuin edellisessäkin, nimen tuli olla ensimmäisenä nimenä vähintään 500 suomenkielisellä lapsella edellisten 50 vuoden aikana. Kalenteriin valittiin suosittuja äänneasultaan suomalaiseen nimistöön sopivia nimiä.

– Aiemmin nimipäiviin liittyi paljon uskomuksia ja muistisääntöjä ja ajantietoa. ”Jaakko heittää kylmän kiven” ja vieläkin saattaa kuulla puhuttavan ”Liisan liukkaista” ja ”Kaisan kaljamista”.

Etunimilaki tuli voimaan 1946. Nimilaki jättää tilaa tulkinnoille. Suositus on, että jos harkitsee harvinaisen nimen antamista, sen lainmukaisuus kannattaa edeltä käsin varmistaa.

Nimilaki kieltää antamasta vastakkaisen sukupuolen nimeä. Tästäkin on silti lukuisia poikkeuksia, on useita nimiä, joiden kantajiksi väestörekisteri kertoo sekä miehiä että naisia, kuten esimerkiksi Kaino ja Vieno.

”Kirjailija Ilmari Kiannon yksi tyttäristä oli Viena Karma Sirkka Salama Kesäheinä Saarenruusu Pikku-Hilkka.”