– Leijonaluolaan on mentävä!

Teatteriohjaaja Marko Pohjanrinne:

Marko Pohjanrinne on kulkenut kiinnostavan tien 1980-luvun kansalaisopistojen näyttämöiltä 1990-luvun estradikirjon läpi kohti ohjaajan uraa.

Teksti: Ari SteniusKuvat: Oulun Työväen Näyttämö

Utsjoen Karikasniemen kylän Marko-poika harrasti 1970-luvulla muiden ikätoveriensa tapaan ties mitä, mutta innostuessaan esiintymisestä se oli menoa.

– Huomasin jo aika nuorena, että minulla on kyky hauskuuttaa ihmisiä ja tunsin nautintoa saadessani esiintyä, myöntää Marko Pohjanrinne , joka on uudella vuosituhannella hiljalleen ”liukunut” ohjaajaksi.

Nykyinen kempeleläinen on kulkenut kiinnostavan tien 1980-luvun kansalaisopistojen näyttämöiltä 1990-luvun estradikirjon läpi kohti ohjaajan uraa.

Elämä ei kuitenkaan ole yhtä teatteria, eikä se ollut sitä Pohjanrinteellekään, sillä teatterin uskottavuus ammattina ei konservatiivisesti ajatellutta nuorta Markoa ihan vakuuttanut.

– Esiintyminen ja teatteri ovat aina olleet osa elämääni, mutta teininä en edes ymmärtänyt, että näyttelemisestä voi saada ja tehdä ammatin, sanoo Marko, joka kävi etelässä opiskelemassa ”konservatiivisemman” ammatin: kielenkääntäjäksi.

Teatterikärpäsen puraisu piti kuitenkin kuumetta yllä ja ”vaiva” paheni kuin huomaamatta.

– Ohjaajakipinä oli iskenyt Lapin ylioppilasteatterissa Rovaniemellä, jossa erityisesti Samuli Reunasen ohjaustyöskentely jätti jälkensä innokkaan näyttelijän mieleen.

– Pidin ja pidän edelleen näyttelemisestä, mutta kiinnostuin vähitellen ohjaamisesta. Näytelmän ja esityksen kokonaisuuden syntyminen ja synnyttäminen on kiehtova haaste, sanoo Marko, jonka on onnistunut kallistamaan ammatillisen painotuksensa teatteriin.

– Nyt se on 60 prosenttia teatteria ja 40 kääntäjänä eloa projekteista ja vuodenajoistakin riippuen, arvioi Marko.

Oulun Työväen Näyttämön kesänäytelmä Kuin tuhka tuuleen on pyörinyt Oulun Hupisaaressa juhannuksesta, mutta ohjaaja katosi tuulisesta Oulusta ennen heinäkuuta.

– Minun työni on tehty ja uusi odottaa, kohauttaa Marko hymyillen olkiaan.

Uudesta projektista ei vielä kerrota.

Teatteriyleisö ihastelee esityksen tai ohjelman sisältöä ja hämmästelee näyttelijöiden kykyä heittäytyä kulloiseenkin rooliin.

– Kun katsojat näkevät esiintyjien tulevan lavalle rooleissaan, niin harva osaa ajatella, minkälaisen matkan Golgatalle on siinä joku esiintymispelkoisempi näyttelijä tehnyt, hymyilee Pohjarinne ja kertoo jännityksen olevan aina läsnä näytöksissä.

Miten ne osaa ja ennen kaikkea uskaltaa, miettii moni lumoutunut.

– Jokaisella näyttelijällä on valtava ja aito halu olla lavalla, mutta samalla sielu saattaa huutaa ”pois, pois”, nauraa Pohjanrinne.

Pohjanrinne pitää omaa näyttelijäkokemusta tärkeänä perustana ohjaajantyölleen.

– Minusta tuntuu, että voidakseen ohjata, pitää tietää, miltä lavalla tuntuu olla, sanoo Marko useiden esiintymisien ja reilun 20 näytelmän ohjauskokemuksella.

– Jokaisella näyttämölle tulevalla pitää kuitenkin olla halu olla esillä, uskoo Pohjanrinne.

Marko lähes herkistyy puhuessaan harrastajateatterin väestä.

– Se aito asenne ja into lumoaa. Harrastajateatterin tuoreus ja kiinnostavuus on varmasti osin siinä, että tekijät tulevat eri arjesta, sanoo Marko, joka miettii Hupisaaren kesäteatterin esiintyjien kirjoa.

– Siviilitaustat ovat erilaisia. Opettajaa, lastenkasvatusalalla toimivia, it-ihmisiä, opiskelijoita, työttömiä. Ikähaitarikin on laaja 18-vuotiaasta eläkeiän kynnykselle, heittelee Marko vähän lonkalta.

Jotkut nuoremmasta päästä tähtäävät alalle tosissaan ja pyrkivät teatterikouluihin tai muualle koulutukseen, mutta osalle teatteri ja näytteleminen on ollut vuosikymmenien harrastus.

– Ihminen pääsee näyttämöllä irti itsestään. Rooli vie ja rooli suojaa. Missä ihminen muuten voi olla jotain muuta kun on, kysyy Marko hymyillen.

– Näyttämöllä pääsee irti arjesta. Lomalla ja viikonloppuvapaalla olet sinä – pelatessasi tai kalastaessasikin, mutta näyttämöllä voit olla kuka tahansa, avaa Marko lavalla olijan maailmaa.

Ohjaajan maailma on valmistaa esitys ja luopua siitä sen jälkeen?

– Tavallaan. Ohjaaja on valmentaja, joka katsoo kokonaisuuden perään ja tekee päätökset, mutta kun ensi-ilta lähtee, niin se on menoa, sanoo Marko ja myöntää pienen haikeuden iskevän aina kun ”lapsi” lähtee maailmalle ihmisten ihasteltavaksi.

Kuin tuhka tuuleen elää Pohjarinteen osalta jo omaa elämäänsä Hupisaaren lavalla, mutta missä on harrastajanäyttelijän kiitos – leipäraha kun tulee muualta?

– Harjoitusmatka on näyttelijän pukukoppielämää, jossa on oma viehätyksensä, mutta se isoin kiitos on yleisön reaktioissa ja itsensä voittamisessa, aloittaa Marko.

Jännityksen voittaminen , yleisön reaktiot ja loppukumarrukset – siinä on tunnetta. Nauruissa, kyyneleissä – siinä laukeaa valtava paine. Tekijöillä on usein lähes kataattinen ja euforinen olo. Siinä tunnekirjossa se kiitos paljolti on ja siinä, että on uskallettu – jälleen kerran!

Näytelmä syntyy tiimityönä, jossa saattaa olla 30 henkilöä, joista varsinkin harrastajateatterissa työt ja roolit ovat kiertäviä.

Marko, vielä lopuksi vinkki, kuinka lavalle haluava ja vuorollaan tuleva voittaa jännityksensä ja jopa esiintymispelkonsa?

– Rooli suojaa, harjoittelu valmistaa ja halu saattaa. Lyhyesti kuitenkin: Sinne leijonaluolaan on vaan mentävä. Itsensä voittaminen palkitsee!

”Jokaisella näyttelijällä on valtava ja aito halu olla lavalla, mutta samalla sielu saattaa huutaa pois, pois!”

KUKA?

MIKÄ?