Kuuma, tulinen litku valuu polttavasti nielua pitkin. Kitkerä inkiväärivesi huuhtoo kurkkuni sisälmyksiä jo kolmatta päivää Karmolis-munkkitippojen, särkylääkkeiden ja Echinaforten kera.

Tujakoista itsehoitorohdoista huolimatta sitkeä flunssa sai ääneni käheäksi ja vähitellen katoamaan täysin.

Jo yhden kokonaisen 12-tuntisen ja pitkän matkaa toista samanlaista ajanjaksoa, olen kulkenut ympäriinsä kuiskaten, haukkoen, viittoen, taputtaen, viheltäen, ilveillen ja kirjoittaen sanottaviani jotenkuten ymmärrettävään muotoon. Eikä ääneni ole tullut vieläkään takaisin.

Maailmani äänettömänä on ollut erilainen. Normaalisti puhun naamakkain tai puhelimessa aina kuin mahdollista ja hiljaisia hetkiä on vähän.

Handsfree on suonut minulle tilaisuuden parantaa maailmaa luurin välityksellä autonratissa, lenkkipolulla – lähes kaikkialla. Harmikseni olen joutunut yrityksistäni huolimatta toteamaan, ettei suihkussa valitettavasti voi kommunikoida sujuvasti kännykkään.

Äänihuulten toipuessa sanattomia tilaisuuksia oman itseni seurassa on ollut nyt tavanomaista enemmän. Kun ei jatkuvasti puhu ja selitä televerkkoja pitkin, vapautuu paljon minuutteja olla läsnä hetkessä ja ajatella. Lisäksi kun edes sosiaalisissa tilanteissa ei voi kommentoida, on enemmän aikaa kuunnella.

Lämmöllä olen miettinyt kaikkia niitä ihmisiä, joiden ääni ei kuulu tai sitä ei kukaan ole kuulemassa. Kunpa voisin antaa äänen heille, joilla ei ole oikeutta vapaasti ilmaista omia mielipiteitään ja ajatuksiaan. Tai heille, jotka joutuvat jonkun toisen vallan alla luopumaan sananvapaudestaan. Unohtamatta köyhiä, sairaita ja sorrettuja, joiden viestit jäävät kuulumattomiin.

On julmaa joutua menettämään oikeus mielipiteisiinsä. Mutta on lähes yhtä kamalaa olla omien ajatuksiensa kanssa yksin vailla kuuntelijaa. Miksi joku juuri nytkin joutuu nielemään sanottavansa kyynelten kera yksinäisessä hiljaisuudessa, missä ei kukaan lohduta?

Nykyaikana on normaalia olla jatkuvasti tavoitettavissa ja sosiaalinen.

Sanattomat vuorokaudet lienevät saapuneet osoittamaan minulle, että joskus on hyvä löyhentää otetta ja olla edes osittain saavuttamattomissa, omien ajatustensa seurassa. Onnellisena kaikista niistä kasvoista, jotka elämääni rikastuttavat, oikeudesta henkilökohtaisiin mielipiteisiini ja vapaudesta ilmaista itseäni, tunnen olevani etuoikeutettu. Vaikka en juuri nyt voikaan laittaa puhelinta korvalleni ja soittaa kertoakseni nämäkin ajatukseni ääneen jollekin.

Flunssan ääreltä sanomattoman lämmintä kevättä toivottaen

Jenny

Lisää tekstejä voit lukea osoitteessa:

ponnarilla.blogspot.fi