Rautujärvellä

Luotimme kaikuluotaimen näyttävän meille otollisimmat kalapaikat

Villin jalokalan väsytys on kokemus, jonka takia samoille korkeuksille haluaa palata joka vuosi uudestaan.

Teksti ja kuvat: Tapio Pelkonen

Aamulla oli aikainen herätys. Edellinen ilta oli venynyt keskiyölle tavaroita pakatessa. Koko edellisen päivän olin kävellyt tavallista kevyemmin vuoden kohokohdan kynnyksellä.

Tänään lähtisimme kuukausia kestäneen odotuksen jälkeen jokavuotiselle kalareissulle Lappiin.

Muusta emme olleet kaveriporukassa puhuneetkaan viimeisten viikkojen aikana. Tavallisesti puheet seuraavasta kalareissusta alkavat jo edellisen reissun paluumatkalla, mutta kesän mittaan palo oli kasvanut täyteen mittaansa.

Tänä vuonna suuntasimme Ruotsin Lappiin, Kiirunaan Roston alueelle, kuuluisan Rostojärven koillispuolella olevalle Vuolimus Ravdujärvelle ja sen lähivesille.

Olimme valmistautuneet reissuun perehtymällä kohteen vesistöön Google Mapsin satelliittikuvien avulla, joista näki hyvin mm. järvien pohjan muodot.

Kohde oli meille entuudestaan tuntematon. Muutaman matkakertomuksen olimme seudusta lukeneet, mutta muuten olimme tietämättömiä siitä, mikä meitä odotti perillä.

Koska usein tutuillakaan kalavesillä ei tiedä kuin vuosien kokemuksella, mitä pohjanmuotoja ja kaloja vedenpinta allensa kätkee, hankimme reissuun kaveriksi mobiilin kaikuluotaimen, Deeper Fishfinderin.

Luotain oli kovamuovinen, tennispallon kokoinen kaikuluotain, joka erosi perinteisistä kaikuluotaimista sillä, että sitä pystyi heittämään virvelillä ottipaikoille. Sadan gramman paino ei ollut liikaa perinteiselle markettivirvelillekään, vaan sen sai leikariin kiinnitettynä heitettyä sivulta tarvittaessa pidemmällekin kuin mukana olleet painavimmat lusikkauistimet.

Saavuimme leiripaikalle yltyvän pohjoistuulen saattelemana. Kalastajien keskuudessa juuri pohjoistuulta pidetään kaloille samana kuin suomalaiselle räntäsadetta juhannuksena. Tuuli kuin tuuli kuljettaa ravinteita ruokaileville kaloille, joten emme halunneet antaa vanhan uskomuksen haitata reissun alkua, vaan suuntasimme järvelle kaikuluotain ja parikymmentä grammaiset lusikkauistimet leikareissa roikkuen.

Luotimme kaikuluotaimen näyttävän meille otollisimmat kalapaikat. Olin varautunut reissuun hankkimalla juoksijoiden suosiman puhelimen pidikkeen, jonka sai kiinnitettyä käsivarren ympärille helpottamaan virvelin käyttöä.

Ilmaiseksi ladattu sovellus toimi kaikuluotaimen käyttöjärjestelmänä näyttäen graafisesti sen, mitä pinnan alla oli. Kaikuluotain käynnistyi veteen päästyään, ja yhteys puhelimeen toimi bluetoothin välityksellä.

Optimistina olin säätänyt asetuksista niin, että se näyttäisi vain keskikokoiset ja sitä isommat kalat.

Ensimmäisistä heitoista lähtien saatoin kertoa vedenrajassa seisoville kavereille, mihin kannatti heittää. Näin säästimme vaivan perata vesistö vanhalla viuhkatyylillä, jossa heittoalue katetaan laidasta laitaan veden eri kerroksia koluten. Tiesimme entuudestaan, että järvessä enemmistönä oleva rautu oli vaikea saaliskala ja että syönti ajoittui usein pieneen aikaväliin.

Tuuli ei hellittänyt. Ensimmäisenä iltana saimme lähinnä nauttia korvia huumaavasta täydellisestä hiljaisuudesta ja etäällä siintävästä vuorijonon reunasta, jota peitti vielä osittainen lumivaippa.

Seuraavana päivänä suuntasimme kaverin kanssa kelluntarenkailla järven selälle. Olin kiinnittänyt kaikuluotaimen taittuvalla jatkovarrella kelluntarenkaan etureunaan kiinni. Saatoin räpylöidessä koko ajan seurata puhelimen näytöltä, mitä pinnan alla tapahtui.

Etäämmällä olevalle kaverille päivitin tietoja kalojen liikkeistä, jolloin molemmat tiesimme, mistä kohtaa kalastaa. Kuten aiemmillakin kerroilla oli käynyt, auringon vieno pilkahdus pilvien takaa teki ihmeitään järvellä ja kalat aktivoituivat. Pienellä yksikoukkuisella vaapulla karkuutin yhden, mutta vähän etäämmällä kalastaneella kaverilla oli vapa mutkalla. Lähdin kelluntarenkaalla kohti ja seurasin samalla saaliskalan vääjäämätöntä kulkua kohti kaverin pinnan alla pitämää haavia. Saaliskala oli hieno punavatsainen rautu, joka kirvoitti kummankin kalastajan kasvoille leveän hymyn.

Olimme korkealla , 730 metriä merenpinnan yläpuolella. Jalokaloista rautu, harjus ja taimen viihtyvät matalammassakin ilmanpaineessa ja ruokalistalle saimme kaikkia. Villin jalokalan väsytys on kokemus, jonka takia samoille korkeuksille haluaa palata joka vuosi uudestaan. Hyvä seura ja luonnon rauha tekevät ressuista ikimuistoiset. Aiheesta lisää: www.fisse.fi

”Kaikuluotain käynnistyi veteen päästyään. Yhteys puhelimeen toimi bluetoothin välityksellä.”

MIKÄ?