Tumma neito valon tuojana

Siellä, missä valo loistaa 13 kuukautta vuodessa

Jyväskyläläinen Mantegbosh Arponen ei tiedä syntymänsä päivää eikä paikkaa, mutta Suomeen hän saapui 28.1.1997. 17 vuotta myöhemmin hän sai samana keskitalven päivänä miehensä kanssa oman pienen ihanan pojan. Oma perhe onkin Mantegboshin elämässä kaikista tärkein asia.

Teksti: Tarja LehtolaKuva: Rilla Tervonen

Lucian päivää vietetään Pyhän Lucian muistoksi 13. joulukuuta. Perinteeseen kuuluu Lucia-neito, joka tuo valoa talven pimeyteen. Juliaanisessa kalenterissa talvipäivänseisaus osui keskiajalla Lucian päiväksi, ja tämän vuoksi päivää vietetään valon juhlana.

Eletään 2000-lukua Espoossa. Joka vuosi Mantegbosh haaveilee salaa tulevansa valituksi Lucia-neidoksi, mutta valkoisiin vaatteisiin, punaiseen vyöhön ja kynttiläkruunuun puetaan aina joku vaaleat kutrit ja vaalean ihon omistava luokkatoveri.

Pienempänä Mantegbosh ei kokenut itseään erilaiseksi.

– En ajatellut, että olen erivärinen kuin muut ja perheessäkään ei mainittu asiasta. Vähän vanhempana tajusin, että minulla on ruskea iho ja käkkärät hiukset. Olinkin erilainen kuin muut.

Toiset ihmiset hymyilivät ja toiset olivat kummissaan. Ulkomaalaisia ei hirveästi ollut pääkaupunkiseudullakaan vielä vuonna 1997.

– Syrjintää en kokenut fyysisesti koskaan, mutta ihmisten tuijottelu oli minulle vaikeaa. Menin aina äidin luokse itkemään ja kysyin, miksi kaikki katsovat minua. Koulussakaan ei koskaan kiusattu tai nimitelty.

Eletään 1990-lukua Addis Abebassa. Mantegbosh ei tiedä, kenen lapsi hän on, ei tiedä päiviensä ja vuosiensa määrää eikä ole niistä sen kummemmin tietoinen vielä tänäkään päivänä.

Mantegbosh arvelee, että hänen muistonsa syntymämaasta perustuvat enemmänkin kuultuihin tarinoihin ja valokuviin.

– Muistan kuitenkin sen, että minulla oli hyviä ystäviä ja lastenkodin hoitaja oli kuin äiti minulle. Minun olikin siksi vaikea lähteä pois. Nopeasti ikävä taisi hävitä, kun adoptioäitini tuli ja vei minut hotellille, jossa oli muitakin suomalaisia vanhempia, jotka tulivat hakemaan adoptiolapsiaan. Olen vieläkin joidenkin lastenkodin asukkaiden kanssa yhteyksissä.

Mantegbosh tuli Suomeen adoptioäitinsä kanssa vuonna 1997.

– Muistan kuin eilisen, kun tulin Suomeen. Kuinka kylmä oli ja maan peitti paksu valkoinen kerros lunta. En ollut koskaan eläissäni nähnyt lunta, joten olin siitä hyvin ihmeissäni. Olin kuitenkin iloinen. Suomessa minua odotti kotona adoptioisä ja kaksi veljeä. Olin lähes riippuvainen adoptioäidistäni. Kuljin hänessä kiinni koko ajan ja isää aluksi pelkäsin.

Sopeutuminen Suomeen kävi kuitenkin nopeasti.

– Alussa oli kuitenkin varmaan vaikeaa, kun ajattelee, kuinka erilainen Suomi on verrattuna Etiopiaan.

Keskenään erilaisempia maita onkin vaikea löytää. Sijainti päiväntasaajan lähellä saa aikaan sen, että Etiopian ilmasto on tasainen, reilut 20 astetta ympäri vuoden.

Etiopiassa elää yli 90 miljoonaa ihmistä, mikä tekee siitä Afrikan toiseksi runsasväkisimmän valtion. Maata voidaan pitää ”ihmiskunnan kehtona”, sillä varhaisimmat nykyihmisen fossiilit ovat löytyneet Etiopiasta.

Etiopialaisen eliniänodote on 56 vuotta. Mantegboshille oli annettu vain noin puolivuotta elinaikaa, sillä hän oli löytöhetkellä hyvin huonossa kunnossa.

– Minulla kävi hyvin, että pääsin Suomeen, olihan arveltu, että en elä enää kauan. Täällä olen saanut elää hyvää ja tervettä elämää.

Mantegbosh arvelee, että hänen ikänsä, jota ei ole pystytty määrittelemään edes vuosien tarkkuudella, jää varmaan ikuiseksi mysteeriksi. Arvioitu ikä perustuu Suomessa tehtyihin tutkimuksiin.

– Syntymävuodeksi pistettiin 1994. Vuonna 1998 minulle tehtiin luustotutkimus, joka vastasi kuitenkin viisivuotiaan kehitystä. Samaisena vuonna tutkittiin myös hampaiston ikämääritys, joka vastasi suomalaisen tytön seitsemän vuoden ikää.

Koulut Mantegbosh kuitenkin kävi samaan aikaan 1992 syntyneiden kanssa.

– Haimme isän ja äidin kanssa väestötietojärjestelmän oikaisua vuonna 2010, jossa syntymävuoteni vaihdettaisiin vuodesta 1994 vuoteen 1992. Syynä oli se, että olisin valmistunut lähihoitajaksi ammattikoulusta 17-vuotiaana. Pelkona oli se, että en saa töitä mistään ikäni takia.

Maistraatista hyväksyttiin päätös vaihtaa ikää.

– Olisihan tämä ikäongelma mukava saada ratkaistua, mutta ei se taida onnistua, vaikka kuinka toivoisin.

Oma lapsi on vienyt Mantegboshin ajatukset entistä useammin syntymämaahan.

– Kyllä minä nuorempanakin vähän väliä aina mietin vanhempiani Etiopiassa, miltä he näyttäisivät ja minkälaista elämä olisi heidän kanssaan. Mutta varsinkin nyt kun oma poikani syntyi, olen aika paljon miettinyt asiaa. Mitä olen perinyt isältä, mitä äidiltä. En kuitenkaan ole halunnut murehtia asiaa, koska minulla oli ja on edelleen hyvät vanhemmat Suomessa.

Eletään vuotta 2013 Jyväskylässä. Mantegbosh kirjoittaa facebook -sivulleen: Voisko asiat paremmin olla? Mulla on ihana mies ja suloinen lapsi, oma perhe kenen kanssa viettää koko loppuelämä!

– Pieni perheeni merkitsee minulle uutta alkua. Uutta vaihetta elämässä. Omaa perhettä, josta en koskaan tule luopumaan. Mieheni on ollut tuki ja turva tilanteissa, joissa olen tuntenut itseni hauraaksi ja heikoksi. Hän tuo iloa elämääni. Hän on se, jonka kanssa haluan käydä kaikki elämän vaiheet läpi. Ja Hugo, meidän ihana, pieni luomus, josta tiedämme, missä ja milloin hän on syntynyt. Hän tuo onnea ja naurua meidän perheeseemme.

Vielä ei ole syntymämaahan tutustumisen aika.

– Syynä on varmaankin pelko. Pelko nähdä todellisuus, köyhyys ja kenties löytää omia sukulaisia. Minulla on täällä Suomessa kaikki tarvittava, joten en tavallaan haluaisi lähteä. Toisaalta olisi mukava mennä varsinkin, kun Hugo on vanhempi. Poika ymmärtäisi, miksi äiti on tummaihoinen ja missä olen syntynyt.

Mantegbosh on kuitenkin ylpeä omista juuristaan.

– Se on osa jokaista ihmistä. Jos poikani joskus haluaisi lähteä tutkimaan Etiopiaa, annan hänelle sen mahdollisuuden. Hänellä on oikeus siihen. Ja toivon, että poikani arvostaa myös omia juuriaan. Arvostaa itseään ja muita sellaisina, kun kukin on.

Etiopialaisessa kalenterissa vuosi on jaettu 13 kuukauteen, joista 12 ensimmäistä on 30 päivän mittaisia ja viimeinen kuukausi viiden tai kuuden päivän mittainen, riippuen onko kyseessä karkausvuosi.

Vaikka Mantegbosh ei ole vieraillut syntymämaassaan sieltä lähtönsä jälkeen, on se hänelle tärkeä paikka. Niinpä hänen olkapäähänsä ottamassa tatuoinnissa on Afrikan maanosan rajat ja englanninkielinen teksti: ”Maa, jossa aurinko paistaa kolmetoista kuukautta vuodessa”.

Missä ovat juuret, siellä on osa sydäntä, sinne paistaa aina aurinko. Mutta kirkkaimmin aurinko loistaa Mantegboshin nykyisessä elämässä, johon kuuluu oma perhe, jonka kanssa saa elämäänsä jakaa.

”En ollut koskaan eläissäni nähnyt lunta, joten olin siitä hyvin ihmeissäni.”

”Missä ovat juuret, siellä on osa sydäntä, sinne paistaa aina aurinko.”

TIESITKÖ?