Rohkeiden kokeilujen tuloksena

Nivalassa lapsuutensa elänyt Aini Vatanen rakensi unelmiensa saksalaistalon miniatyyrikoossa. Kun talo kaipasi verhoja, rakentaja ei halunnut jäädä velipoikaansa huonommaksi, vaan nypläsi pitsin itse.

Teksti ja kuvat: Tarja Lehtola

A ini Vatasen innostus miniatyyrimaailmaan lähti siitä, kun eräs perheen tytöistä oli menossa nukkekotikerhoon. Tutut perheenäidit olivat laittaneet pystyyn oman kerhon.

– Mitä ihmettä, nukkekotikerho? Minäkin kyllä lähden, ajattelin heti, vaikka minulla ei ollut hajuakaan mistään siihen maailmaan kuuluvasta, enkä edes tiennyt, että aikuiset rakentavat nukkekoteja, Aini muistelee.

Miniatyyrimaailma vei mennessään, niin että jo parin viikon päästä Aini löysi itsensä viikonloppukurssilta. Siellä tehtiin heti kaikenlaista, pienen pienistä kengistä lähtien.

Kansalaisopiston kurssilla alkoi talon rakennus. Oli vain yhdeksän millin vaneripala ja innokas rakentaja. Niin lähdettiin tekemään siitä kuuluisasta omasta päästä oikeaa taloa.

Totutusta poikkeava talosta tulikin. Vallan toisenlainen, mitä lapsena Nivalan lakeuksilla ja kotimaan kaupungeissa oli tottunut näkemään. Ajatus saksalaisesta ristikkotalosta tuli perheen lukuisista matkoista Saksan teille ja toreille. Ne saivat alkunsa vuonna 1997, kun sukulaisperhe muutti seudulle asumaan. Taas tänä kesänä on tarkoitus ajella Saksan idyllisissä maisemissa. Ainin puoliso Pekka puolestaan kuljettaa Saksasta Suomeen autojen pienoismalleja. Tässä perheessä tytöt ovat tyttöjä ja pojat poikia kehdosta hautaan.

Talossa on paljon Ainin omia oivalluksia, miten tehdään halvalla näyttävää jälkeä. Tiilikatolta näyttävä katto on aaltopahvia ja oman kehittelyn tulos. Ulkopinta on liiman, mannaryynien ja maalin sopuisa liitto. Pelargoniat kukkivat ikkunalla, kuten Saksassa on tapana. Niiden kukkalaatikot tulivat harjannostajaislahjana.

– Kun menemme jonkun nukkekotikerhon kuuluvan kotiin, viemme aina tuliaisiksi jotain taloon sopivaa, Aini selvittää.

Ikkunat ovat niitä harvoja kohtia talossa, jotka on ostettu kaupasta.

– Ajattelin, että jos oikeakin talo rakennetaan, ikkunat ostetaan, ei niitä itse tehdä. Silti niistä oli kuitenkin työtä, koska ikkunat piti tietenkin listoittaa.

Pitsin nypläämisen opettelu tuli rakentamisen sivutuotteena, kun Aini alkoi katsella nukkekotien verhoja, jotka olivat hänen mielestään tosi rumaa, paksua pitsiä.

– Veli ja eno olivat käyneet pari vuotta Nivalassa nypläyspiirissä, ajattelin, että pitäähän se minunkin opetella, jos velipoika kerran tekee kaiken maailman juttuja. Aloitin paikallisessa nypläyspiirissä syksyllä ja kerroin, että pitäisi saada jouluksi verhot valmiiksi. Muut katselivat pitkään, kunnes kerroin, että kyse on vähän pienemmän mittakaavan verhoista, kuin omaan huusholliin tarkoitetut. Siinä tuli kaksi kärpästä yhdellä lyönnillä opin nypläämään ja sain nukkekotiin verhot.

Nypläyksessä puisiin nypylöihin kiinnitettyjä lankoja solmitaan ja palmikoidaan yhteen. Suomeen nypläys rantautui 1500-luvulla Ruotsin kautta. Suomessa nypläys oli aikoinaan erityisessä suosiossa siksi, että hallitus rajoitti esimerkiksi pitsin ja muiden ylellisyystavaroiden käyttöä voimakkaasti. Näin naisten piti nyplätä itse omat pitsinsä. Osasyynä nypläyksen suosion vähentymiseen oli muun muassa neulomisen, ompelun ja virkkaamisen suosion kasvaminen. Myös muoti muuttui 1800-luvun alussa, ja koneella valmistetut tyllikankaat voittivat käsin nypläämisen.

Netti on käsitöiden harrastajallakin hyvä tietolähde. Sieltä Aini katsoi, miten raumalaiset ovat jatkaneet lankaa, jos se on mennyt poikki.

– Se kun ei mene ihan vain niin, että pistetään lankaan solmu.

Raumalaisten pitsiä pidetään erityisen kuuluisana Suomessa, sillä pitsinnypläys oli 1700-luvulla hyvin yleinen ammatti Raumalla.

Nukkekotiharrastukseen , kuten lähes mihin tahansa muuhunkin harrastukseen voi upottaa halutessaan kaikki rahansa. Vähemmälläkin selviää. Yksi kantava idea Ainilla onkin, että kaikki mitä voidaan tehdä, valmistetaan kierrätysmateriaaleista. Se ruokkii luovuutta, jossa vain mielikuvitus on rajana.

Ristikkotalon eräässä huoneessa istuu isoäiti alushame päällään. Lattialla telmiviä kissoja lukuunottamatta kaikki huoneessa on näperretty mielikuvitusta käyttäen. Mummon hartiahuivi on virkattu ohuen ohuella koukulla otsalamppu otsalla. Kattokruunu on punottu pienistä helmistä. Lamput on luonnollisesti myös sähköistetty. Kallen mätitahnaputkikin voi olla aarre, sen nurjasta puolesta saa mitä hienoimmat kakluunin luukut.

Tekemällä harjaantuu. Käytössä on erilaisia työkaluja ja tekniikoita, joilla saa tosi pieniä juttuja aikaiseksi. Innokkaimmat alan harrastajat tekevät joulunakin joulun ensin nukkekotiin sitten vasta itselleen. Asioita alkaa katsoa aivan kuin uusin silmin.

– Aina kun olen heittämässä jotain pois, mietin, voisiko tästä tehdä jotain minimalistista.

”Kallen mätitahnaputkikin voi olla aarre, sen nurjasta puolesta saa mitä hienoimmat kakluunin luukut.”
”Aina kun olen heittämässä jotain pois, mietin, voisiko tästä tehdä jotain minimalistista.”