Yhden sotamiehen tarina

Pienestä Pyhännän kunnasta kaatui jatkosodan aikana 73 miestä. Kunnan asukaslukuun suhteutettuna määrä on maan suurimpia. Yksi miehistä oli sotamies Veeti Turunen, joka edelleen lepää sankarivainajana Kiestingissä.

Teksti ja kuvat: Tarja Lehtola

Pieni harmaa, Majaksi nimetty mökki nökötti peltoaukean keskellä, kuin pullaleivän päällä. Näin sanottiin, koska se oli korkeimmalla kohtaa aukeaa.

Piippolassa, kahden huoneen torpassa elettiin toisen maailmansodan aikaan tiivistä kolmen sukupolven elämää. Sodan aikana elämä mökissä kuitenkin muuttui peruuttamattomasti. Ennen lähtöään jatkosotaan Veeti Turunen oli haudannut nuoren vaimonsa Ainon ja tyttövauvansa sekä hyvästellyt pienen tyttärensä Railin sekä tämän isovanhemmat Liisan ja Aukustin.

Aino oli äitinsä ainoa lapsi. Isän ensimmäinen vaimo oli kuollut keuhkotautiin jättäen jälkeensä kolme lasta.

Vanhin tytär menehtyi samaan sairauteen pian sen jälkeen, kun hän masentuneena joutui perumaan häänsä kirkkoherran selvitettyä, että hänen sulhasellaan oli Amerikassa vihitty vaimo ja kaksi lasta. Aukustin ainoa poika toi taloon morsiamen, mutta kohta tämän jälkeen keuhkotauti vei hautaan myös nuoren äidin ja poikavauvan. Viikatamies oli kodeissa liian tuttu vieras jo ennen sotaa ja sen mukanaan tuomia seurauksia.

Aino ihastui rippikouluiässä itseään lähes kymmenen vuotta vanhempaan Veetiin. Ainon täytettyä seitsemäntoista he kävivät kihlamarkkinoilla ja salasivat kihlauksensa jonkin aikaa.

Ainon vanhemmat, Liisa ja Aukusti yrittivät estellä avioitumista, kun oli koko pitkä elämä edessä. Sateisena lokakuun päivänä heidät kuitenkin vihittiin pappilan salissa.

Sade ei tuonut onnea, sillä hääpäivänä tipahdelleiden pisaroiden lailla esineet alkoivat putoilla Ainon käsistä ja jalat pettivät alta. Ainolle tuli keskushermoston sairaus. Hän alkoi myös odottaa lasta. Syntyi tyttövauva, joka sai nimekseen Raili.

Helmikuussa 1940 pahimpien pakkasten aikaan syntyi Ainolle ja Veetille toinen tytär. Isäkin oli päässyt rintamalta lomalle perhettään katsomaan. Sodan kauhut olivat painaneet miehen väsyneeksi ja mietteliääksi, eikä pieni mökki juuri tarjonnut lepopaikkaa. Aamulla pakkasmittari näytti neljääkymmentä astetta, kun Aino herätteli Veetin hakemaan kätilöä.

Kätilö oli aamunavetalla, joten Veeti joutui odottelemaan. Kätilö oli myös harmissaan, kun joutui kovalla pakkasella lähtemään kauas korpeen synnytystä hoitamaan. Ainoon nousi kova kuume kahden päivän kuluttua synnytyksestä. Lääkkeeksi oli vain mustikkamehua ja kamferintippoja. Kun vauva oli viiden vuorokauden ikäinen, lähti Veeti hiihtämällä hakemaan naapurikylästä lääkärin apua.

Ainon päivät olivat kuitenkin tulleet täyteen. Hänet kannettiin riiheen. Suru täytti pienen tuvan. Liisa ei jaksanut hoitaa kahta pientä lasta karjan lisäksi. Tyttövauva annettiin sukulaisiin, jossa hän muutaman kuukauden ikäisenä menehtyi ripulitautiin ja laskettiin äitinsä hautaan.

Jatkosota syttyi juhannuksen alla vuonna 1941. Aluksi sodan uskottiin olevan lyhyt. Optimistisimmat arvioivat kotiinpaluun koittavan jo muutamien viikkojen sisällä. Niin ei kuitenkaan käynyt, vaan edessä oli kolme pitkää sodan vuotta. Niiden kuluessa kaatui tai katosi yli 93 000 suomalaista.

Juhannuksen aikoihin tuli Veetille taas määräys liikekannallepanosta.

”Kunpa pian loppuisi tämä sota ja pääsisimme rauhan töihin. Moni poika on jäänyt tälle reissulle. Niin vain on Jumala varjellut, että elossa olen säilynyt. Sitä ei tiedä siellä, minkälaista sota on”, kirjoitti Veeti siskoilleen.

Pyhännän miehiä kuoli eniten heti jatkosodan alussa kesällä 1941. He hyökkäsivät silloin kovalla kiireellä läpi Vienan korpien kohti Uhtuaa, nykyistä Kalevalaa.

Uhtua oli tärkeä paikka, koska sieltä vei hyvä tie Vienanmeren rannalle. Karttoihin merkitty tie osoittautui tuskin polkua kummemmaksi. Pyhäntäläisten reitti kohti Uhtuaa kiersi Kuittijärvien ympäri. Tilanne kärjistyi Pistojoella 21.7.1941. Ylityskohtana oli matala koski, jota vastarannalta tulitettiin konetuliaseilla, kranaatinheittimillä ja piiskatykeillä. Pistojoen ylityksessä kuoli monta miestä.

Pahin oli vielä edessä. Kärkijoukko oli edennyt nopeasti ja uhkarohkeasti Kiestingistä Louhen rataa seuraten itään. Molemmilla sivustoilla käytiin koko ajan taisteluita. Vaara mottiin jäämisestä oli todellinen. Syntyi ns. Kiestingin motti, jossa kokonainen rykmentti oli vaarallisesti saarroksissa ja lähellä perikatoa.

Suomi oli ainoa maa, joka pyrki toisessa maailmansodassa tuomaan poikansa kotiseutunsa multiin nukkumaan viimeistä untaan. Käsky tähän tuli sotamarsalkka Mannerheimilta.

Kiestinki sijaitsee noin 150 kilometriä Kuusamosta itään suuren Tuoppajärven pohjoispuolella. Siellä käytiin alueen ankarimmat taistelut, ja suomalaiset joutuivat lähes täydelliseen mottiin. Tästä johtuen myös lähes 70 kaatunutta jouduttiin jättämään kenttähautoihin Kapustnajajoen läheisyyteen. 56 vuotta myöhemmin saatiin nämäkin sankarivainajat kotimaan multiin. Mutta Veetin tuntematon viimeinen leposija on edelleen Kiestingissä.

Lehdestä luettiin tuolle ajalle niin tyypillinen kirjoitus:

”Isänmaan puolesta on pohjoisrintamalla antanut kalleimpansa sotamies Veeti Turunen Pyhännältä lähes 30 vuoden ikäisenä. ”Ei hyvästi vaan näkemiin, minä palaan vielä”, sanoit lähtiessäsi. Mutta toisin oli sinun kohdallasi määrätty. Sinä et palannut edes valkoisessa arkussakaan. Emme saaneet seppeleitä laskea Sinun kummullesi kiitokseksi kaikesta hyvyydestäsi ja uhrauksestasi.

Veeti me kaipaamme sinua sanomattomasti. Me kaipaamme sinun iloista olemustasi ja kaikkea mistä sinussa menetimme. Suurin menetys oli pienelle Railillesi, jolle olit kaikki kaikessa. Älköön koskaan sen tähden sinun nimesi ja tekosi enempää kuin kenenkään muunkaan samoilla kentillä kaatuneen sotilaan nimi ja teko unohtuko meidän mielistämme. Laulakoon Itä-Karjalan kuusten humina suvivirtensä sankarihaudallesi, jonka ääressä me emme voi sitä tehdä”.

Kolmevuotiaana Railista tuli täysin orpo. Iäkkäät isovanhemmat olivat elämän ainoa tuki ja turva.

Veeti siunattiin poissaolevana vuonna 1944 Pyhännän sankarihautaan, koska se oli edelleen hänen virallinen kotikuntansa. Karjalan korvet kätkivät tämän viimeiseen asti taistelleen sotamiehen.

Ainon leposija on Piippolan hautausmaalla paikalla, johon ilta-aurinko luo viimeisiä säteitään. Elämä jatkuu lapsissa, Railin pojanpoika kastettiin Veetiksi pappansa muistoksi.

”Suomi oli ainoa maa, joka pyrki toisessa maailmansodassa tuomaan poikansa kotiseutunsa multiin.”
”Karjalan korvet kätkivät tämän viimeiseen asti taistelleen sotamiehen.”
”Kunpa pian loppuisi tämä sota ja pääsisimme rauhan töihin.”