Mitä suomalaiselle varhaiskasvatukselle on tapahtumassa? Yhä useampi perhe sysää vastuun lapsen kasvatuksesta yhteiskunnalle, mutta samalla suomalainen koulujärjestelmä ja opettajien auktoriteetti syöpyy. Vanhemmat eivät enää uskalla kasvattaa lapsia omien periaatteidensa mukaisesti, vaan kaikki valta ollaan siirtämässä valtiolle.

Teksti: Arvi Pihkala
Kaija Matinheikki-Kokko toteaa Suomen opetushallituksen sivuilla: ”Kun suomalaisen koulun synty edellytti snellmanilaista pyrkimystä kulttuurisen yhtenäisyyden rakentamiseen yksi mieli, yksi kieli -periaatteella, niin tämän päivän koulun haaste on monikulttuurisuuden rakentaminen monta mieltä ja monta kieltä -lähtökohdista.”

Kouluista on tullut poliittisia aivopesukeskuksia. Onko taantuma pelkkä epäonninen sattuma vai järjestelmällisen poliittisen kampanjoinnin aikaansaannos?
Ehkä suurinta julkista huolta on synnyttänyt opettajien arvovallan täydellinen perikato sekä kouluissa lisääntyvä väkivalta ja rauhattomuus. Opettajista on tullut ”parhaimmillaankin” vain oppilaiden kavereita ja pahimmillaan näiden puolustuskyvyttömiä uhreja. Opettajien ammattijärjestö OAJ:n mukaan tuhannet opettajat joutuvat vuosittain jäämään töistä kiusaamisen tai väkivallan vuoksi. Opetushallituksen entinen pääjohtaja Aulis Pitkälä on todennut, että suomalaiskouluissa kuri on kadonnut samalla, kun opettajat ovat menettäneet asemansa luokan hierarkian huipulla.

Kun opetushallituksen väeltä pyydetään lehtiin kommentteja opettajien kärsimästä nöyryytyksestä ja jopa pahoinpitelyistä, ei kukaan kuitenkaan tohdi mainita, että nykyiset kansainväliset kasvatustieteiden gurut ovat jo vuosikymmenten ajan vaatineet opettajien auktoriteetin tuhoamista.
”Tasa-arvoa” nuijitaan suomalaisnuorisoon pakkokeinoin. Kun pääministeri Juha Sipilän turvapaikanhakijakampanja päättyi siihen, että maahantunkeutuja raiskasi pienen koululaistytön Sipilän kotikunnassa Kempeleessä, päättivät paikalliset opettajat, ettei rikoksesta koulussa puhuta. Raiskauksen käsittelyhän voisi ruokkia nuorison ”rasismia”! Opetushallitus vetosi Suomen ”monikulttuurisen kasvatustieteen” kiistattomaan johtajaan, Karmela Liebkindiin, yrittäessään peitellä rikosta.

Raiskauksen aikoihin ilmapiiri eri puolilla Suomea alkoi kiristyä, ja monet vanhemmat päättivät, etteivät he tahdo viedä lapsiaan koulujen ”suvaitsevaisuus- ja pakolaiskeskustelutilaisuuksiin”, koska ne ovat vain poliittisia propagandatapahtumia. Opetushallituksessa perheiden oikeus mielipiteenvapauteen tyrmättiin täysin. Opetusneuvos Leena Nissilä jyrähti, että Suomen laki määrää lapset kuuntelemaan ”suvaitsevaisuutta ja kulttuurien välistä ymmärrystä” julistavaa propagandaa.
1970-luvulla suomalaisia järkytti niin sanottu Pirkkalan moniste, jonka avulla koululaisia yritettiin aivopestä kommunisteiksi. 1970-luvun kommunistien opetussuunnitelmat on veistetty täsmälleen samasta puusta kuin 2000-luvun ääriliberaali koulupropaganda, vaikka termistöä olisikin hieman päivitetty. Niiden molempien ideologiset juuret ovat 1920–30-luvun kommunistiliikkeissä, jotka uskoivat, että perinteisen talouspolitiikan sijaan ”vallankumouksellisen proletariaatin” tulisi keskittyäkin kulttuuri- ja seksuaalisuuskysymyksiin. Silloisen vasemmistoliikkeen tavoite oli suorittaa vallankumous tuhoamalla ”porvarillisen” yhteiskunnan itsekunnioitus ja perinteiset arvot aina perheinstituutiosta ja kunniakäsityksistä lähtien. Kuulostaako tutulta?
Kun koulujen poliittisen propagandan taustoja alkaa penkoa, törmää nopeasti termiin ”kriittinen pedagogiikka”. Kattokäsite sisältää kaikki kolme Suomen koululaitosta rappeuttavaa suurta teemaa: opettajien arvovallan tuhoamisen, pakkomonikulttuurisuuden sekä homolobbauksen.

Helsingin yliopiston käyttäytymistieteellinen tiedekunta julkaisi 2007 tutkimuksen otsikolla ”Monikulttuurisuuskasvatus päiväkodin monikulttuurisessa esiopetusryhmässä”. Sen mukaan ”kriittisen monikulttuurisuuskasvatuksen lähtökohdat ja perusperiaatteet nousevat kriittisestä kasvatustieteestä, erityisesti niin sanotun Frankfurtin koulukunnan periaatteista ja Paulo Freiren työstä”.

Mikä oli Frankfurtin koulukunta? 1900-luvun alkuvuosikymmeninä Karl Marxin kommunismi ja Sigmund Freudin psykoanalyysi yhdistyivät akateemisessa maailmassa vaikuttaneen Frankfurtin koulukunnan käsittelyssä aatteeksi, jota kutsutaan nykyään kulttuurimarxismiksi.
Frankfurtilaiset hylkäsivät perinteiset tieteelliset menetelmät, kuten empiiriset kokeet, sillä ne eivät yleensä tuottaneet poliittisesti toivottuja lopputuloksia. Kulttuurimarxistiset pedagogit opettavat siis nuorille, millainen maailman ”pitäisi” olla sen sijaan, että he kertoisivat, millainen maailma todellisuudessa on. Nuoria aivopesemällä kulttuurimarxistit pyrkivät manipuloimaan yhteiskuntaa itselleen mieluisaan muotoon.
Kulttuuri- ja sukupuolikysymysten ohella heidän inhonsa ”autoritäärisiä” ihmisiä kohtaan on vaikuttanut radikaalisti siihen, että opettajien auktoriteetti on pyritty repimään maan tasalle. Frankfurtin koulukunnan Erich Frommin mukaan ”autoritääriset” hierarkiat olivat suoranaista ”sadomasokismia”.

Kesällä 2010 Jan Fleischhauer ja Wiebke Hollersen kirjoittivat valtavirtaiseen Der Spiegel -lehteen synkän tutkivan artikkelin Länsi-Saksan kommunistien pedofiilipedagogiasta. Marxilaiset varhaiskasvattajat uskoivat, että ”tasa-arvon” utopia voitaisiin saavuttaa, mikäli lasten ja aikuisten välinen moraalinen raja-aita kaadettaisiin jo päiväkoti-iässä. Käytännössä tämä tarkoitti lasten raiskaamista: ”Yksi Saksan 1968-liikkeen tavoitteista oli lasten seksuaalinen vapauttaminen, joillekin tämä merkitsi kaikkien sukupuolisten pidäkkeiden hylkäämistä. Syntyi ilmapiiri, jossa jopa pedofiliaa alettiin pitää edistyksellisenä.”
”1968-liikkeen ytimessä halveksittiin ihmisiä, jotka kunnioittivat edelleen perinteisiä lasten ja aikuisten välisiä rajoja,” politiikantutkija Wolfgang Kraushaar selvitti Der Spiegelille, kun lehdessä ihmeteltiin, mikä oli ajanut kommunistivanhemmat ennennäkemättömiin julmuuksiin.

Saksan pedofiilikerhot olisi mukava heittää samaan historialliseen romukoppaan Pirkkalan monisteen kanssa. Kerhojen aatteellisiin taustoihin tutustuminen kuitenkin paljastaa hätkähdyttävän tiedon: saksalaiskommunistit eivät olleet ensimmäisiä.
Heidän todennäköinen esikuvansa oli kommunistisessa Unkarissa kehitetty varhaiskasvatusohjelma, joka pyrki samanlaiseen seksuaalivallankumoukseen vastaavin menetelmin. Béla Kunin (alkujaan Kohn) johtama kommunistijoukko kaappasi Unkarissa vallan 1919 ja nimitti lyhytaikaisen hallituksen koulutus- ja kulttuurikomissaariksi György Lukácsin.
Lukácsin ”kriittiseen opetussuunnitelmaan” kuuluivat muun muassa lapsille suunnatut seksikurssit sekä yksityiskohtaiset porno-oppaat, joiden avulla nuorisoa kannustettiin moniavioiseen irstailuun. Nykyään Lukácsin kieroutunut perintö elää muun muassa Paulo Freiren työn kautta myös suomalaisissa kouluissa.

Suomen monikulttuurisen varhaiskasvatuksen kaksi johtotähteä ovat siis Helsingin yliopiston tutkimuksen mukaan Frankfurtin koulukunta ja Paulo Freire. Erottelu on sikäli keinotekoinen, että molemmat ammensivat inspiraationsa samoista lähteistä, erityisesti Marxista, Freudista ja Lukácsista. Esikuviensa tavoin Freire yhdisti rotukysymyksen talouskysymyksiin.
Freireläisten mukaan sosioekonomisesti oikeudenmukaista yhteiskuntaa ei voida saavuttaa, ellei valkoisten lasten asemaa kyseenalaisteta luokkahuoneissa. Oppi heijastuu myös 2000-luvun Suomeen, jossa ”edistykselliset” opettajat ovat valmiita suosimaan alisuoriutuvia maahanmuuttajia lahjakkaiden suomalaisten kustannuksella.
Freiren pääteoksen nimi Sorrettujen pedagogiikka viittasi erityisesti ei-valkoisiin väestöryhmiin, mutta viime vuosikymmeninä feministit ja homolobbaajat ovat pyrkineet korostamaan myös seksuaalivähemmistöjen roolia ”sorrettujen” joukossa. Mikäli maahanmuuttaja ei vaivaudu oppitunnille tai jos itseään ”homona” pitävä nuori potee vakavia mielenterveysongelmia, ei syy ole freireläisyyden mukaan heissä itsessään, vaan valkoisissa ”sortajissa”, jotka pelkällä olemassaolollaan polkevat muita ryhmiä katuojaan.

Freireläinen pedagogiikka siis syyttää valkoisia heteroseksuaaleja kaikkien muiden ihmisryhmien ongelmista. Tämä heijastuu vuosi vuodelta vahvemmin Suomen koulujen opetussuunnitelmiin.

Pääteoksessaan Freire puhuu myös ”problematisoivasta kasvatuksesta”, joka on komealta kalskahtava kiertoilmaisu opettajien arvovallan tuhoamiselle. Kun suomalainen opettaja kärsii huorittelusta, sylkemisestä tai jopa väkivallasta, saa hän kiittää juuri freireläisiä pedagogeja, joiden mukaan opettaja ei saa olla auktoriteetti, vaan oppilaiden tasavertainen ”toveri”.

Sorrettujen pedagogiikassa Freire siteeraa Lukácsin Lenin-kirjaa. Freire ihastui Lukácsin ja Leninin visioihin ”vallankumouksellisen puolueen joukoista”. Freire tahtoi kasvattaa pienistä lapsista ”vallankumouksellisia joukkoja” samalla tavalla kuin Lenin oli johtanut punaista terroria Venäjällä. Vertauksen tulisi nostaa suomalaisten kasvatustieteilijöiden niskavillat kohti kattoa. Ikävä kyllä aiheesta ei tällä hetkellä käydä lainkaan julkista keskustelua.

Freiren tärkeimpiin sanansaattajiin kuuluvat Henry Giroux ja Peter McLaren joiden suomennettu kirja Kriittinen pedagogiikka on toinen kulttuurimarxistiopettajien suosima perusteos. Heti kirjan esipuheessa ”valkoinen heteroseksuaalinen mies” määritellään varhaiskasvattajan arkkiviholliseksi.
”Kriittinen pedagogiikka ei hyväksy konservatiivien väitettä, jonka mukaan kouluopetus on poliittisesti pyyteetön ja puolueeton prosessi. Se on pyrkinyt tarjoamaan opettajille ja tutkijoille aiempaa kriittisempiä keinoja ymmärtää, millainen tehtävä koululla on rodun, luokan ja sukupuolen mukaan jakaantuneessa yhteiskunnassa.”
Samalla kun nuorisoa kielletään puhumasta tulenaroista poliittisista kysymyksistä ja osallistumasta esimerkiksi isänmaallisiin mielenosoituksiin, erilaisiin seksuaalisiin perversioihin suorastaan kannustetaan. 1970-luvulla suosituin perversio oli pedofilia, 2010-luvulla puolestaan ”transsukupuolisuus” ja sukuelinten silpominen eli kirurgiset sukupuolenvaihdokset. Propagandan tehokkuudesta kertoo paljon se, että transututkimuksiin menevien tyttöjen määrä on Suomessa nelinkertaistunut viimeisen kuuden vuoden aikana.

Koulujen homo- ja transulobbaus liittyvät suoraan myös kysymyksiin kansallisuusaatteesta ja kansallisesta itsepuolustuksesta. Jotta alkuperäisväestöjen itsepuolustuskyky saataisiin rappeutettua täydellisesti, markkinoi eliitti meille ja lapsillemme aatteita, jotka pyrkivät tuhoamaan perheinstituution sekä tekemään valkoisista miehistä raukkamaisia ”sukupuolineutraaleja” nahjuksia.

Valtaosa kasvatustieteiden parissa työskentelevistä suomalaisista imee vaikutteet suoraan ulkomailla kirjoitetuista perusteoksista. Suomen koulumaailmassa tärkein ”rasisminvastainen” auktoriteetti on vuosikymmenten ajan ollut – tekstin alussa jo mainittu – juutalainen Karmela Liebkind.
Liebkindin rotuteorioiden perustuskivi on ”antropologi” Israel Ehrenburg, joka myöhemmin vaihtoi nimensä vähemmän huomiota herättäväksi Ashley Montaguksi. Israel Ehrenburgin perintö rapauttaa Suomen opetusjärjestelmää paitsi Karmela Liebkindin niin myös YK:n kasvatus-, tiede- ja kulttuurijärjestö Unescon välityksellä.

Kenenkään ei pitäisi siis enää ihmetellä, miksi opetuksen laatu on romahtanut, miksi lapset sylkevät opettajiensa päälle ja miksi rodun sekä sukupuolen biologiset lait on yritetty väkisin kääntää päälaelleen. Koulujamme manipuloivat teoreetikot, joiden mukaan ”älyä ei ole olemassa” ja joiden mielestä opettajilla ei ole oikeutta määrätä oppilaita. Tilanne tulee vain pahenemaan niin kauan kuin nykyinen eliitti on vallankahvassa.