Eeri Hyrkkö Ihantalan taisteluiden keskellä

Tarja Lappalaisen Se oli yhtä tulihelvettiä – talvi- ja jatkosodan kasvot -teoksessa sotaveteraani Eeri Hyrkkö kertoo Karjalan kannaksella käydyistä Ihantalan taisteluista, joissa suomalaiset sotilaat taistelivat henkensä edestä Suomen itsenäisyyden ollessa veitsenterällä.

Teksti: Reetta Reinman

Ihantalan taisteluiden voidaan katsoa alkaneeksi heinäkuun 1. päivänä 1944. Tuolloin kenraalimajuri Einar Vihman vahvistettu 6. divisioona (runsaat 10 000 miestä) torjui seitsemän neuvostohyökkäystä.

6. Divisioonan Jalkaväkirykmentti 35. mies Eeri Hyrkkö (s. 1922) muistaa tapahtumat vielä kuin eilisen päivän. Hän joutui viettämään Karjalan kannaksella Ihantalan taistelujen etulinjassa liki kaksi kuukautta, selviytyen sieltä kuin ihmeen kaupalla hengissä.

Kun Eeri Hyrkön yhdestoista komppania saapui Maaselän kannakselta vahvistukseksi Karjalan Kannakselle Ihantalaan, sotilaat alkoivat 1.7.1944 kaivaa asemia kumpareella, joka oli parin kilometrin päässä etulinjasta. Sama työ jatkui seuraavana päivänä, mutta illalla komppania oli siirtymässä etulinjaan.

– 2.7. suomalaisten radiokuuntelu sieppasi vihollisen koodatun radiosanoman, joka saatiin nopeasti avattua. Siinä ilmeni, että venäläiset aikovat hyökätä seuraavana aamuna 3.7. kärjessään valioyksikkö, joka oli aikaisemmin murtautunut suomalaisten puolustuksen läpi Valkeasaaressa, Eeri Hyrkkö kertoo.

Suomen armeijan tykistö alkoi aikaisin aamulla tulittaa vihollisen asemia. Tykistöä tukivat saksalaiset Stuka-syöksypommittajat.

– Tämä tuotti tulosta. Voimakas tulitus siirsi ja heikensi merkittävästi venäläisten hyökkäystä, paikan päällä kaiken kokenut ja nähnyt, Hyrkkö kertoo.

3.7. kellon lähestyessä kuutta Hyrkkö joukkueineen alkoi kuulla pelottavaa ääntä: voimakasta lentokoneiden jylinää. Kohta laivueet jo näkyivätkin.

– Yritin laskea lentokoneiden määrää. Pääsin sataan, mutta kaikkiaan niitä oli ollut kaksisataa. Koneet näyttivät tulevan kohti, ja komensin äkkiä ryhmäni kahden suuren kiven alle suojaan. Pian alkoikin raskas jyminä. Maa tärähteli ja keinui, kun koneet pudottivat lastinsa jopa 500 kiloa painavia pommeja.

Suomalaisten sotilaiden kurimus oli kova, kun heidän eteensä maahan ilmaantui kolmenkin metrin syvyisiä kuoppia, joiden halkaisija saattoi olla jopa kymmenisen metriä.

– Näin, kuinka suuret puutkin pirstoutuivat kuin tulitikut. Sen jälkeen tuli laumoittain matalalla lentäviä maataistelukoneita, jotka tulittavat tykki- ja konekivääritulella kaikkia eläviä kohteita, Hyrkkö kertoo taistelun ankaruudesta.

Tilanne oli kriittinen: perääntyä ei voitu, eikä haluttu, vaikka jännitys ja paine olivatkin kovat. Lopulta Hyrkkö pst-yksikkönsä kanssa löysi komppanian komentopaikan. Se sijaitsi muutama sata metriä etulinjasta suuren kiven suojassa.

– Ilmoitin ryhmäni luutnantti Koskiselle ja kerroin samalla, että olemme myöhässä, kun kukaan ei tullut meitä hakemaan. Luulen, että Koskinen oli yksinkertaisesti unohtanut meidät, sillä hän ei vastannut mitään toteamukseeni, vaan käski lähetin saattaa meidät linjaan.

Hyrkön mukaan näinä kohtalon hetkinä edessä olisi tarvittu joku esimies luomassa uskon vahvistusta ja rohkeutta. Tämän tehtävän otti oma-aloitteisesti neljännen joukkueen varajohtaja, Viipurin poika, kersantti Veikko Houni.

– Hän kulki mies mieheltä luomassa rauhallisuutta, poistaen näin pelkoa, mutta korosti meille kaikille samalla valppautta ja tarkkaavaisuutta.

Hounin itsensä taival päättyi elokuussa 1944. Hän ei huomannut vihollisen kätkemää miinaa, vaan astui sen päälle ja menehtyi.

Kun vihollisen tulivalmistelu aamupäivällä päättyi, alkoi varsinainen hyökkäys. Loppujen lopuksi siitä tuli viiden päivän yhtämittainen kamppailu, jonka kuluessa suomalaisilla ei juurikaan ollut lepohetkeä. Eerikin toteaa valvoneensa ryhmänsä kanssa viisi vuorokautta.

Aamupäivällä 4.7.1944 saatiin siepattua jälleen venäläisten radiosanoma, jonka mukaan vihollisen aikomuksena oli hyökätä kahdeksalta illalla panssarien, tykistön, kranaatinheitindivisioonan, raketinheitinprikaatin ja ilmavoimien tukemana suomalaisten kimppuun. Ylivoima suomalaisiin nähden oli valtava.

Tilannetta pidettiin niin vakavana, että divisioonan komentaja ehti jo antaa JR 35 III pataljoonalle käskyn varautua viivyttämään vihollista valtatien suunnassa Kilpeenjoelle, mikäli rintama Ihantalassa murtuisi.

– Onneksemme näin ei kuitenkaan käynyt. Niin veitsenterällä oli silloin puolustuksemme kestäminen. Vihollinen alkoi liikehtiä koko lohkolla vähän ennen puoltayötä, voimakkaammin Pyöräkankaalla, Hyrkkö kertoo.

– Kyllähän me jokainen tajusimme siinä taistelujen riehuessa ympärillä käsittämättömällä voimalla, että Suomi heinäkuun alkupäivinä 1944 taisteli, ei enää vapaudestaan, vaan hengestään. Uhrien määrä oli suuri. Olimme valmiit uhraamaan henkemme, nuoren elämämme, jotta vihollisen teräsvyöry saadaan pysähtymään, Hyrkkö toteaa.

Suomalaisten ankara ja sitkeä puolustaminen tuotti hedelmää. Heinäkuun kymmenennen päivän paikkeilla taistelujen kiivaus alkoi laantua. 15. heinäkuuta Neuvostoliiton korkein johto totesi, ettei tavoitetta saavutettu, ja alkoi siirtää osan joukoistaan muille rintamille.

– Torjuntavoitto oli saavutettu, ja kenraali Oeschilla olikin aihetta kiittää kaikkia Ihantalan puolustajia, Jalkaväkirykmentti 35:n mies, sotaveteraani Eeri Hyrkkö toteaa.

Lue koko tarina, kuinka suomalaiset Eeri Hyrkkö ja muut sotilaat taistelivat itsenäisyytemme puolesta henkensä edestä Tarja Lappalaisen kirjasta S e oli yhtä tulihelvettiä – talvi- ja jatkosodan kasvot. Saatavissa myös pokkarina.

”– Näin kuinka suuret puutkin pirstoutuivat kuin tulitikut.”
”– Olimme valmiit uhraamaan henkemme, nuoren elämämme, jotta vihollisen teräsvyöry saadaan pysähtymään.”