Merkkihenkilöiden jalanjäljillä

Säveltäjä Jean Sibeliuksen syntymäkoti Hämeenlinnassa on museona, samoin hänen myöhempi kotinsa Ainola Järvenpäässä. Ainola kertoo omaa tarinaansa perheestä, jossa elettiin säveltämisen ehdoilla, mutta loppujen lopuksi otettiin kuitenkin vastaan elämän surut ja ilot yhdessä.

Teksti ja kuvat: Tarja Lehtola

Aivan Hämeenlinnan keskustassa vilkkaan liikekadun varrella on säilynyt vuonna 1834 rakennettu pieni keltainen, empireajan puutalo. Tässä talossa syntyi kaupunginlääkärin perheeseen joulukuun 8. päivänä 1865 poika, joka sai nimekseen Johan Christian Julius Sibelius. Maailma tuli myöhemmin tuntemaan hänet arvostettuna ja rakastettuna säveltäjänä, joka käytti nimeä Jean Sibelius . Lähipiiri kutsui häntä kuitenkin Janneksi.

Tohtori Sibelius kuoli vuonna 1868 lavantautiin. Hänen kuoltuaan paljastui kauheita. Tohtori oli joutunut maksamaan takaamiaan ystäviensä velkoja suurilla summilla ja kuolinpesä julistettiin konkurssiin. Maria Sibelius joutui muuttamaan lapsineen äitinsä luokse asumaan, sillä leskeneläke ei riittänyt oman kodin ylläpitoon.

Sibeliuksen syntymätaloon on sisustettu kodikas museo, joka kertoo säveltäjämestarin lapsuuden ja nuoruuden vuosista. Kalusteet ja pienesineet ovat peräisin säveltäjän vanhempien suvuista. Vanhoissa huoneissa kaikuvat Jean Sibeliuksen legendaariset sävellykset.

Sibeliuksen nimeen liitetään kuitenkin yleensä Ainola, joka nimettiin Jean Sibeliuksen vaimon mukaan. Perheen pitkäaikainen koti oli Sibeliukselle rakkain paikka maailmassa, ja hänet on toivomuksestaan haudattu Ainolan puutarhaan.

Janne oli kiihkeästi rakastava, mutta myös helposti hermostuva mies, ja rahastakin oli pitkään jatkuvasti pulaa. Aino oli pohjimmiltaan äärettömän rautainen tahtonainen, joka oli 19-vuotiaana päättänyt tukea miestään loppuun asti. Ja sen lupauksen hän myös piti.

Ainola oli Aino ja Jean Sibeliuksen perheen koti vuodesta 1904 lähtien. Aino Sibelius keskittyi keittäjän ja lastenhoitajan avustuksella lastenhoitoon sekä Sibeliuksen työrauhan vaalimiseen. Janne oli ylpeä tyttäristään ja rakastava isä. Hän oli kasvattajana lepsumpi.

Aino piti tyttäriä ruodussa. Aino piti heille kotikoulua, teki käsitöitä ja hoiti menestyksekkäästi puutarhaansa. Lisäksi hän teki käännös- ja puhtaaksikirjoitustöitä ja hankki sillä tavalla lisäansioita perheelle.

Maata hankittiin lisää, ja tällä hetkellä pihapiiriä on noin neljä hehtaaria. Vesijohtoa talossa ei Jean Sibeliuksen aikana ollut, koska hän ei halunnut sävellystyönsä häiriintyvän. Sähkö ja puhelin sen sijaan tulivat taloon jo hyvin varhaisessa vaiheessa.

Janne oli aistiyliherkkä, eikä sietänyt kovia ääniä ja kirkkaita valoja. Hänen ollessaan kotona ei saanut vihellellä eikä lauleskella, varsinkaan, jos sävellystyö oli kesken.

Sibelius oli omaksunut lähes ylimykselliset elämäntavat, hän tarvitsi peseytymiseensä monta sangollista vettä ja halusi aina olla vaatetukseltaan tip top -kunnossa. Matkojensa aikana Sibelius toisinaan unohti huolehtia kodin raha - asioista ja saattoi kirjoittaa vaimolleen: ”Jos ne pelottavat sinua laskuilla ja muulla sellaisella, aja ne ulos. Sano, että minä en ole kotona ja etten nyt puutu heidän pikkumaisuuksiinsa”. Säveltäjän tulot eivät olleet säännölliset, mutta tuloksia syntyi ja taloudellinen tilannekin koheni. Luomistyön tuloksena jo mestarin elinaikana Sibeliuksen sävellyksiä saattoi kuulla eri maissa lähes päivittäin.

Perhettä ravistelivat monet surut ja murheet, mutta Janne vaati herkkäsieluiselta vaimoltaan kuitenkin loputonta iloisuutta. Pariskunnalla oli kuitenkin yhteinen päämäärä: Jannen musiikki. Se tosin tarkoitti usein myös sitä, että Janne juopotteli, matkusti ja tuhlasi, kun taas Aino piti kotia kasassa.

Sibelius vaati vaimoltaan paljon. Hän sanoi työkykynsä lamaantuvan, mikäli sai vaimoltaan surullisen kirjeen. Ainon oli oltava aina onnellinen ja iloinen: se oli hänen työnsä. Sibelius kärsi paljon luomisen tuskasta ja pakeni usein kaupungille ”viftaamaan”, eli juomaan ystäviensä kanssa.

Hän saattoi lähettää kotiin tiedon palaavansa ”vähitellen”, mikä saattoi tarkoittaa viikkoa. Näiltä ajoilta on myös syntynyt kasku siitä, kun Aino jälleen kerran tiedusteli viihteelle lähtevän miehensä mahdollista paluuaikaa, tämä vastasi: ”Olen säveltäjä, en ennustaja”.

Ainon läsnäolo oli kuitenkin sinfonioiden syntymisen ehto. Janne toistelee kirjeissään ja päiväkirjassaan sitä, että ilman Ainoa ei olisi mitään. Ei Jannea, ei sinfonioita. Aino mahdollisti kaiken olemalla se vaimo, jota ilman säveltäjä ei olisi ollut, mitä oli.

Vuonna 1957 Sibelius oli jo luopunut säveltämisestä. Loppuaikoina hänen kätensä vapisivat niin ankarasti, että kirjoittaminen kävi mahdottomaksi. Luonto oli Sibeliukselle yhtä läheinen ja tärkeä kuin ennenkin. Viikko ennen suuren säveltäjän kuolemaa Ainolan yläpuolella lenteli kurkia. ”Siinä ne olivat, ne minun nuoruuteni linnut”, Sibelius totesi liikuttuneena.

Ainolta kysyttiin elämänsä ehtoopuolella, tuntuuko hänestä katkeralta jääminen suuren miehensä varjoon. Tähän hän vastasi, että ei ole koskaan miettinyt, mikä on hänen elämänsä tarkoitus, ja hänen mielestään silloin voi vain olla kiitollinen. ”En tekisi mitään toisin, elämäni on ollut kuin yksi suuri aurinkoinen päivä”, Aino Sibelius sanoi.

Ainon 75-vuotispäivillä Janne piti koskettavan puheen: ”Sinä olisit kenties voinut tulla onnellisemmaksi jonkun muun kanssa, mutta minä en milloinkaan.”

Syyskuun 21. päivänä vuonna 1957 Tasavallan presidentti piti radiossa muistopuheen, jossa hän totesi edellisenä päivänä kuolleen Sibeliuksen olleen sydänjuuriaan myöten suomalainen: ”Hän oli kansansa suurmies, jonka jättämä jättiläisperintö antaa voimaa suomalaisille sukupolville tulevinakin vuosisatoina”. Sunnuntaina 29. syyskuuta 1957 17 000 ihmistä kävi jättämässä Helsingin Suurkirkossa Sibeliuksen arkun äärellä jäähyväiset suurelle säveltäjälle. Ylioppilaat seisoivat kunniavartiossa koko yön.

Jean Sibeliuksen arkku laskettiin Sydämeni laulun soidessa 30.9.1957 Ainolan pihamaahan omenapuiden alle. Pronssisen hautapaaden on suunnitellut Aulis Blomstedt, Sibeliuksen nuorimman tyttären puoliso.

Kaksitoista vuotta myöhemmin Ainon ”yksi suuri aurinkoinen päivä” kaarsi iltaan ja hänet saateltiin miehensä viereen. Tyttäret möivät Ainolan valtiolle, ja se avattiin pian museona.

Jos Ainolan sisällä vieraillessa tuntee vahvimmin itsensä säveltäjämestarin läsnäolon, Ainolan puutarhassa voi vieläkin nähdä sen valtiattaren taitavien ja rakastavien kätten tuloksia.

Lähteitä ja kirjallisuutta:

Hannu-Ilari Lampila: Sibelius

Jenni Kirves: Aino Sibelius – Ihmeellinen olento

”– Sibelius vaati vaimoltaan paljon. Hän sanoi työkykynsä lamaantuvan, mikäli sai vaimoltaan surullisen kirjeen.”
”– Aino piti tyttäriä ruodussa. Aino piti heille kotikoulua, teki käsitöitä ja hoiti menestyksekkäästi puutarhaansa.”