Luonnon ja eläinten ystävä

Oulunsalolainen Erkki Alasaarela löysi rakkauden luontoon ja eläimiin lapsena Tyrnävän Korvessa. Kiikari ja perhoshaavi ovat vaihtuneet kameraan. Lopputuloksena ovat uskomattoman upeat kuvat, joiden ottaminen on vaatinut sitkeyttä ja kärsivällisyyttä.

Teksti: Tarja LehtolaKuvat: Erkki Alasaarela

Oulunsalolainen Erkki Alasaarela toteaa, että lintujen luottamuksen saaminen on mahdollista kenelle tahansa, mutta se vaatii aikaa.

– Tänäänkin otin käteen siemeniä ja menin kuusen juurelle telttatuoliin istumaan. Toisessa kädessä oli kameran langaton laukaisija. Kun olin liikkumatta ja käsi avoimena varttitunnin, niin linnut tulivat. Talitiaisia oli useita ja lisäksi muutama kuusitiainen, sinitiainen ja varpunen. Linnut kisailivat ympärilläni ja kävivät vuorollaan ottamassa siemenen kädestäni. Pariin otteeseen kiistelivätkin vuorosta. Tuli tunne, että minut on hyväksytty tähän joukkoon, niinpä istuin siinä ainakin tunnin.

Viime keväänä Alasaarela alkoi koeluonteisesti tutkia, miten linnut suhtautuvat omasta lajista otettuun valokuvaan tai peilikuvaan. Hän aloitti linturetkensä avaamalla Lasse J. Laineen uuden kenttäoppaan sinitiaisen kohdalta. Kirjan päälle istahti sinitiainen ja päätään keikistellen katseli kuvaansa.

– Otin siitä valokuvan. Kuva keräsi facebookissa 4793 tykkääjää ja 60 jakoa. Seuraavaksi avasin talitiaisen kuvan, sitten vihertiaisen ja urpiaisen. Sama toistui. Joku ehdotti merikotkaa seuraavaksi. En uskaltanut, mutta valitsin aiempaa suuremman linnun retkeni huipennukseksi. Avasin kirjan käpytikan kohdalta. Se tuli, katseli mietteliäänä kuvaansa ja tarkisti itseään koskevat tiedot.

Monta lajia oli jo kirjaa tutkinut, mutta aivan erityisesti Alasaarela yritti kutsua punatulkkua, joka kesäisin viihtyy puistoissa ja puutarhoissa. Kun toukokuu vaihtui kesäkuuksi, punatulkku toi poikasensa kuvauspaikalle.

– Tutustuimme vähitellen ja poikanen kävi kirjan reunalla. Parin viikon päästä eräänä aamuna huomasin, että punatulkkuemo suhtautui minuun erityisen rohkeasti. Avasin lintukirjan punatulkun kohdalta ja ojensin toisen käteni punatulkkua kohden. Hitaasti se hyppeli oksaa pitkin kohti, istahti sormelleni ja kaulaansa venytellen katseli kuvaansa lintukirjasta. Otin tilanteesta elämäni ensimmäisen selfien. En ole verkosta löytänyt tietoa, että kukaan toinen olisi saanut punatulkun kädelleen.

Talvella linnut ovat ykköskohde, kesällä Alasaarela kuvaa myös perhosia ja sudenkorentoja

– Myös kukkia tykkään kuvata, varsinkin sellaisia, joissa perhonen on mettä imemässä. Tällaisista kuvista tulee todella värikkäitä.

Luonto on laajasti liittynyt Lintukuiskaajan elämään. Hän on koulutukseltaan biologi ja työkenttänä on ollut ympäristöalan tutkimus.

– Tehtäväni Oulun yliopistossa on ollut ympäristötekniikan professori ja jatkan edelleen emerituksena väitöskirjojen ohjausta. Jäätyäni eläkkeelle elokuussa olen alkanut kulkea luonnossa niin kuin lapsuudessani. Kiikari ja perhoshaavi ovat vain vaihtuneet kameraan.

Uskomattoman hienoja eläinkuvia katsellessa on vaikea uskoa, että Alasaarela on tullut sinuiksi kameran kanssa vasta parin viime vuoden aikana.

– Lapsuudessani veljelläni oli kamera ja valokuvien kehittäminen tuli tutuksi. Intensiivisemmin olen harrastanut luontokuvausta vasta vuoden parin aikana, kun olen valmistautunut uuteen elämänvaiheeseen ja on enemmän aikaa harrastuksille.

Luonto antaa lintujen kanssa viihtyvälle nyt samanlaisia elämyksiä kuin lapsena Tyrnävän korvessa. On kuin välissä ei olisi ollutkaan hieman kauempana luonnosta elettyä puolta vuosisataa. Ehkäpä taito ja kiinnostus siirtyvät seuraavaan sukupolveen ja Alasaarelan omista lapsista joku perii Lintukuiskaajan herkät taidot.

”Kun olin liikkumatta ja käsi avoimena varttitunnin, niin linnut tulivat.”