Suomalaisen talonpojan sivistäjä

Kun Pietari Päivärinta junaradan Ylivieskaan toi

Oman aikansa julkkis Pietari Päivärinta oli 1800-luvun lopun bestseller-kirjailija, eikä tämä valtiopäivämiehenäkin tunnettu Ylivieskan lukkari ollut muutenkaan mikään turha mies. Hän sai jopa junaradan kulkemaan Ylivieskaan oman synnyintupansa viereen.

Teksti ja kuvat: Tarja Lehtola

P ietari Päivärinta syntyi Ylivieskassa syyskuun 18. päivänä 1827. Koti oli köyhä, lapsena Pietarin oli käytävä kerjuullakin. Poika oli nopea oppimaan, lukikin jo viisivuotiaana. Kun paperi oli varsin arvokasta, kirjoituksia syntyi talvella kepillä lumihankeen.

Ansiotöihin Pietari joutui jo 12-vuotiaana kumminsa taloon. Iskettyään silmänsä tulevaan vaimoonsa Liisa Tuomikoskeen hän ei kulkenut riiustelumatkoillaan salassa, vaan virsiä veisaten ja perille päästyään soitti viulua. Kilpakosijoitten syrjäyttämiseksi Päivärinta joutui käymään jopa tappelua. Vuonna 1850 23-vuotias Päivärinta pääsi viemään armaansa vihille. Liisa toi yhteiseen kotiin ruplan rahaa, jolla saatiin kuulutus suoritetuksi ja 20 kappaa jyviä. Päivärinta möi pyssynsä ja siitä saamallaan viidellä ruplalla hankki morsiuskapiot ja viljaa.

Päivärinta seurasi suomalaisen kansallishengen nousua suurella mielenkiinnolla. Hän sai ensiksi lainata sanomalehtiä, mutta pystyi myöhemmin tilaamaan niitä jo itselleenkin. Hän oli hyvän lauluäänen omistavana halunnut jo pienestä pojasta lähtien lukkariksi. Alavieskan lukkarina kului viisi vuotta, uudella paikakkunnalla Oulunsalossa Päivärinta osoittautui toimen mieheksi, josta paikkakunnalla iloittiin.

Jo aiemmin oli yritetty pitää lapsille koulua, mutta paikalle oli tullut vain kaksi oppilasta, nyt opettajan toimi yhdistettiin lukkarinvirkaan. Päivärinta oli niin onnistunut opettajan työssään, että sanomalehtikirjoitusten mukaan lapset riensivät kouluun jopa vastoin vanhempiensa tahtoakin. Kirkossa kuultiin luultavasti ensimmäistä kertaa neliäänistä laulua sillä seudulla.

Oulunsalossa Päivärinta aloitti myös varsinaisen kirjailijantoimitansa. Vaikka Päivärinta oli Oulunsalossa pidetty mies, kun Ylivieskassa lukkarinviran tultua haettavaksi, hän tuli valituksi syntymäpitäjäänsä.

Tuon ajan yhteiskunnassa ei lukkari hoitanut pelkästään seurakunnan musiikkielämää, vaan oli monella tavalla tärkeä henkilö. Pietari Päivärinta erottui muusta aikansa kansasta sivistyneisyytensä vuoksi. Aikana, jolloin sujuvaa lukutaitoa pidettiin harvinaisena hyveenä, osasi Ylivieskan lukkari kirjoittaa niin taitavasti, että hänen tekstinsä kelpasi jopa maailmanmarkkinoille.

Hän oli 1800-luvun lopun kotimaisista kirjailijoista ehdottomasti luetuin, teoksia käännettiin yli kymmenelle kielelle. Ulkomaisessa arvostelussa häntä verrattiin yleisesti Leo Tolstoihin. Vaikka Päivärinnan suosio Suomessa hiipui jo 1900-luvun alussa, Neuvostoliitossa hänen teoksistaan otettiin vielä 1950-luvulla jättipainoksia.

Päivärinta oli oman seudun kansakoululaitoksen perustamisessa yksi avainhenkilöistä. Koulu aloitti toimintansa vuonna 1880. Lainakirjastoa hän oli alkanut puuhata pitäjään jo kymmentä vuotta aiemmin. Päivärinnan toiminta keskipohjalaisen tavallisen kansan puolesta teki hänet laajemminkin tunnetuksi, ja vuonna 1876 hänet valittiin sekä talonpoikaissäädyn edustajaksi valtiopäiville Helsinkiin että kirkolliskokousedustajaksi Turkuun. Päivärinta oli myös iskevä sanankäyttäjä, erinomainen esiintyjä. Oli Ylivieskassa mitä tahansa juhlatilaisuuksia, hän oli niissä aina itseoikeutettu puhuja.

Lukkarilta vaadittavaa lääkärintaitoakin hänellä oli tavallista enemmän. Jo Oulunsalossa Päivärinta oli parantanut piian, jota härkä oli pahasti puskenut sekä miehen, jonka päänahan kaivonvintti oli työntänyt silmille. Suurimman palveluksen valtiopäivämiehenä hän teki kotiseudulleen vaikuttaessaan siihen valtiopäivien päätökseen, jossa Oulun radan rakentaminen asetettiin edelle Savon rataa. Päivärinta ohjasi radan kulkemaan Ylivieskassa oman synnyintupansa vieritse.

Päivärinta saattoi laskea oppilaittensa kanssa mäkeä ja olla lumisotasilla, mutta kirkossa hän esiintyi niinkuin isäntä talossaan. Hän istui pönäkkänä penkissään, lasit nenällä veisaten suurella äänellä. Sen, joka ei ollut kirkossa kunnolla, hän ajoi ulos joskus kovaäänisestikin, niin että pappikin saattoi katsella toimitusta ihmetellen. Päivärinta tunsi vastenmielisyyttä säätyläisten etuoikeuksia kohtaan. Kerran kun Ylivieskan aseman odotushuoneessa ei ollut yhtään tyhjää paikkaa ja varsinkin herrasväkeä oli paljon istumassa, hän tuppautui väkisin penkille vetäen vielä toisenkin viereensä.

On sanottu, että Suomessa tuskin on toista sellaista seutua kuin Ylivieska ympäristöineen, jonka kansan elämää olisi 1800-luvun loppupuolella kuvattu niin aidosti ja monipuolisesti kuin Päivärinta teoksissaan on tehnyt. Seudun asukkaat voivat Päivärinnan kuvauksissa tutustua omaan menneisyyteensä paremmin kuin monet muut suomalaiset. Valitettavasti Päivärinta lienee varsin tuntematon nykysuomalaiselle. Hänet olisikin syytä nostaa oikealle paikalleen historian aikakirjoihin, merkkimiesten joukkoon.

Vuonna 1890 Päivärinnan Liisa vaimo kuoli aivohalvaukseen. Päivärinnan elämänhalu oli niin voimakas, että hän avioitui Anna-Liisa Koskelan kanssa ja sai vanhoilla päivillään vielä kahdeksan lasta lisää entisten kymmenen jatkoksi. Nuorin syntyi isänsä ollessa jo lähes 80-vuotias.

Päivärintaa ei voi syyttää leiviskän kaivamisesta maahan, eikä kynttilän kätkemisestä vakan alle. Hän antoi kaikki synnynnäiset kykynsä ja henkiset voimansa yhteiseen käyttöön. Kustaa Vilkuna on todennut Päivärinnan olleen todellinen renessanssi-ihminen. Päivärinnan arvoa ja merkitystä ei huomaa se, joka katsoo sitä etäältä. Valtatiellä ajaja ei muista, eikä tiedä, kuka siihen ensimmäisen polun on raivannut. Päivärinta oli kaikella tarmollaan ajamassa Suomea suomalaiseksi ja laittamassa kirjaa suomalaisen talonpojan käteen.

Vuonna 1913 Päivärinta veisasi viimeisen virtensä. Hän oli hoitanut Ylivieskan lukkarin tehtävää 44 vuotta.

Lähteet: I. Havu - Pietari Päivärinta WSOY 1921. Pietari Päivärinta - seura, kansallisbiografia.fi, kirjastovirma.fi

”– Suurimman palveluksen valtiopäivämiehenä hän teki kotiseudulleen vaikuttaessaan siihen valtiopäivien päätökseen, jossa Oulun radan rakentaminen asetettiin edelle Savon rataa. ”

KUKA?