Eversti Pekka Visuri on tarttunut uutuuskirjassaan harvinaisempaan aiheeseen. Kirja kertoo ylipäällikkö Gustaf Mannerheimista ja kenraali Erik Heinrichsista sodanjohtajina vuosina 1939–1945.

Teksti: Tarja Lappalainen

Sotamarsalkka Mannerheim nosti tärkeimmäksi apulaisekseen kenraali Erik Heinrichsin , ensin Kannaksen armeijan komentajaksi ja sitten päämajaan yleisesikunnan päälliköksi. Heidän tiivis yhteistyönsä jatkui vuoteen 1945. Suomen marsalkka Mannerheimista on tehty paljon kirjoja, mutta hänen toiminnastaan sodanjohtajana 1939–1945 riittää yhä kysymyksiä, joihin uusi tutkimustieto antaa entistä parempia vastauksia.

– Hänen vaikutusvaltansa tapahtumiin ei aina ollut niin ylivertaista, kuin Mannerheim-legendat mielellään esittävät, vaan ylipäällikkö toimi monenlaisten poliittisten ja sotilaallisten rajoitusten alaisena sekä usein hyvin epävarmana tilannekehityksestä, professori, valtiotieteen tohtori Pekka Visuri toteaa.

Mannerheimin aseman kehitys ja sen myötä myös Heinrichsin toiminta hänen apunaan ei ollut lainkaan suoraviivainen menestystarina, vaan siinä oli useita kriittisiä vaiheita, jotka paljolti jäivät piiloon julkisuudelta. Visurin mukaan Mannerheimin toiminnassa selkeinä käännekohtina erottuvat syksy 1939, maaliskuu 1940, vuoden 1941 alkupuolisko, kesä 1944 ja lopulta syksy 1944.

Visuri toteaa kirjassaan, että puolustusneuvoston puheenjohtajana ja puolustusvoimain komentajana Mannerheim vastusti syksyllä 1939 hallituksen tiukkaa asennetta Moskovan neuvotteluissa kannattaen kompromissin hakua rajakysymyksissä.

– Kun siihen ei suostuttu, hän esitti presidentti Kalliolle salassa pidetyn eroanomuksen. Se peruuntui aivan viime hetkellä, kun talvisota alkoi yllättäen marraskuun lopussa. Silloin Mannerheim asettui ylipäällikkönä johtamaan puolustusta hyvin epävarmassa tilanteessa. Hän katsoi epäonnistuneensa siinä, ettei kyennyt ajamaan läpi tärkeäksi katsomaansa sotilaspoliittista linjausta Moskovan neuvottelujen aikaan, ja toi asian julkisuuteen vasta muistelmissaan.

Mannerheimin asema ylipäällikkönä talvisodan alussa oli vielä verraten heikko, ja hän osoitti epävarmuutta sotatoimien johtamisessa. Tuosta vaiheesta jäikin vaurioita ylipäällikön ja tärkeimpien rintamajoukkojen komentajien välisiin suhteisiin. Mannerheimin onneksi puna-armeijan toiminta oli kiireisesti valmisteltua ja haparoivaa, joten ylipäällikkö sai pian sotatilanteen hallintaan.

– Torjuntataistelut aluksi menestyivät, mutta helmikuussa 1940 tilanne kehittyi uhkaavaksi Karjalan kannaksella puna-armeijan suurhyökkäyksen vuoksi. Silloin Mannerheim nosti Heinrichsin tärkeimmäksi alaisekseen määräämällä hänet Kannaksen armeijan komentajaksi. Tämä henkilösuhde alkoi toimia hyvin. Heinrichsistä tuli Mannerheimin luottokenraali.

Maaliskuun alussa 1949 Mannerheim tuki pääministeri Rytin ja ulkoministeri Tannerin rauhanponnisteluja ja torjui vaatimukset turvautumisesta läntisten suurvaltojen apuun sekä vaati väsyneitä joukkoja pitämään asemansa rauhansopimuksen tekoon asti.

– Tähän liittyi Kannaksen armeijan komentajan hallitukselle laatima .pessimistinen raportti., jossa korostettiin pikaista tarvetta aselepoon. Tällä kertaa Mannerheim onnistui voittamaan neuvottelujen aloittamista vastustaneet ja länsimaiden apuun turvautumista vaatineet poliitikot. Se osoittautui pian oikeaksi linjaukseksi, sillä länsivaltojen avun odottelu olisi johtanut katastrofiin. Mannerheim kertoi Heinrichsille heti sodan jälkeen arvionsa, että rauhansopimus-.3. tehtiin .viime hetkellä., Visuri toteaa.

Mannerheim uskoi kesästä 1940 alkaen Saksan voittoon, ja hänen johdollaan Suomi meni myös hyökkäykseen kesällä 1941. Sodasta oli kuitenkin vaikea päästä irti. Puna-armeijan suurhyökkäys Karjalan kannaksella pääsi yllättämään. Se oli vakava kriisi, mutta lopulta torjunta onnistui. Saksan kärsittyä suuria tappioita kesän 1944 taisteluissa myös Suomen poliittinen ja sotilasjohto joutui kiirehtimään toimia, joilla maa irrotettaisiin sodasta. Sitä varten presidentti Ryti erosi ja eduskunta määräsi Mannerheimin hänen seuraajakseen. Usean viikon hermostuneen odotuksen jälkeen saatiin syyskuun alussa 1944 aikaan aselepo.

– Suomi taipui Neuvostoliiton ja Ison-Britannian määräämiin välirauhan ehtoihin, jotka noudattelivat vuoden 1940 rauhansopimusta lisättynä eräillä uusilla määräyksillä, muun muassa Petsamon luovuttamisesta ja Porkkalan vuokraamisesta laivastotukikohdaksi sekä sotakorvauksien toimittamisesta. Lisäksi oli karkotettava koko Pohjois-Suomea hallinnut Saksan armeija.

Mannerheim onnistui arvovallallaan johtamaan Suomen irti sodasta ja aloittamaan välirauhansopimuksen täytäntöönpanon. Siihen kuului tärkeänä osana menettelytavoista sopiminen Helsinkiin saapuneen Liittoutuneiden valvontakomission kanssa. Poliittiseksi linjaksi kehittyi syksyn kuluessa pyrkimys täyttää tarkoin välirauhansopimuksen määräykset ja samalla luoda suhteet Neuvostoliittoon, kuitenkin tinkimättä Suomen itsenäisyydestä. Mannerheim ja Heinrichs loivat siten pohjan Paasikiven linjalle.

Erik Heinrichs ei pyrkinyt sodan aikana näkyvästi julkisuuteen, eikä myöhemminkään ole kovin laajalti tunnettua, mitä hän aikaan sai Suomen päämajassa.

– Lähes kaikki, mitä hän teki Mannerheimin apulaisena, pidettiin silloin salassa. Sodan päätyttyä ei haluttu paljastaa taustoja päätöksille sotatoimista ja sotilaspoliittisille neuvotteluille, joita yleisesikunnan päällikkö hoiti vaikeissa tilanteissa. Näihin kuului ennen kaikkea yhteydenpito Saksaan, Visuri kertoo.

Heinrichs kävi viisi kertaa Saksan päämajassa neuvottelemassa yhteisten sotilasoperaatioiden toteutuksesta.