– Sain kasvaa tarinoiden syleilyssä

Kirjailija Milja Kaunisto korostaa lukemisen olevan kirjailijan korkeakoulu. Luovuuden bolerossa ja elämässä ylipäänsä hän pyrkii noudattamaan ikiaikaista ohjetta: Ihminen, tunne itsesi.

Milja Kauniston haastatteli: Reetta Reinman

Ylöjärvellä syntynyt kirjailija ja lauluntekijä Milja Kaunisto , 45, asuu miehensä sekä perheen 12- ja 8-vuotiaiden tyttärien kanssa Etelä-Ranskassa Villecomtalin kylässä. Parhaillaan he remontoivat vanhaa kivitaloa, jossa ei ole asuttu sataan vuoteen. Miljan isä on muusikko Pasi Kaunisto ja äiti kuvataiteilija Kirsti Irmeli Kaunisto . Milja esittää musiikkia nimellä Mortimer Keefe. Hän on kirjoittanut Olavi Maununpojasta kertovan trilogian Synnintekijä, Kalmantanssi ja Piispansormus. Sen on kustantanut Gummerus. Vuonna 2016 ilmestyi Ranskan vallankumoukseen sijoittuvan Purppuragiljotiini-sarjan avausteos Luxus. Sarjan toinen osa, Corpus - kuolema ja kurtisaani ilmestyi 2017, päätösosa, vuonna 2018 ilmestynyt Status sijoittuu Robespierren kaatumisen ja direktorion alkuaikaan. Vuonna 2019 ilmestynyt Tulenpunainen kabaree sijoittuu Pariisin suuren maailmannäyttelyn vuoteen 1900, Saint Lazaren vankilaan ja kuvataiteilija Ville Vallgrenin Havis-Amanda -patsaan luomisen aikoihin.

Milja, mitkä olivat sinulle tärkeimmät tekijät, jotka tekivät sinusta kirjailijan?

– Minulle luettiin kotona vauvaikäisestä saakka. Lukeminen oli niin luonnollinen, jokapäiväinen asia, että opin lukemaan kolme päivää ennen nelivuotissyntymäpäiviäni. Tavasin Pekka Töpöhännän kannesta omituisen sanan: Gum-me-rus. Gummeruksesta tuli esikoisromaanini kustantaja. Lukeminen on kirjailijan korkeakoulu, sanotaan. Kirjan rakennetta, tyylikeinoja ja draaman kaarta voi opettaa, mutta kirjailijuus syntyy lukemastamme. Siitä saa voimaa myös oman elämän tarina.

Miten sinua kannustettiin lapsena luovuuteen?

– Eniten luovuuteen vaikuttanut yksittäinen asia oli, että lapsena elin kulttuurikodissa, suurten tarinoiden keskellä. Luovuus pursusi joka paikasta. Äitini, taidemaalari Kirsti Irmeli Kaunisto, näkee kauneutta kaikessa. Hänellä oli tapa ilmaista näkemänsä vaikuttavina kertomuksina. Pienestä metsäsienestä syntyi kertomus haltioista ja keijuista. Rusina-appelsiiniviipalelautanen nimettiin Auringonlaskun lautaseksi. Isäni, laulaja Pasi Kaunisto, oli suurimman osan lapsuuttani kiertueella, mutta äitini tarkkaili meitä lapsia, analysoi näkemänsä ja rohkaisi luomaan omaa visiota maailmasta. Kodissani taidemaalareita, laulajia, kirjailijoita, näyttelijöitä, säveltäjiä tuli ja meni. Lapsen silmissä omasta elämästä syntyi suuri tarina.

Miten kannustat omia lapsiasi luovuuteen?

– Minulla on käytössä samat keinot kuin äidillänikin. Lapseni ovat erittäin luovia, nuorempi sanoo kahdeksanvuotiaan varmuudella .syntyneensä suureksi taiteilijaksi.. Kerron kuitenkin heille, että maailma, jossa he elävät, ei ehkä ole sama enää kymmenen vuoden päästä. Isäni tolkutti meille lapsille: Ole taiteilija, jos taide sinua vetää, mutta yhdellä ehdolla allekirjoitan kaiken tekemisesi. Hanki sillä elantosi. Se on myös oma ohjenuorani lapsilleni. Jos taidetta tekee ammatikseen, tekemisen on oltava ammattimaista.

Miten innostat lapsiasi kirjallisuuden pariin ja lukemaan?

– Luen heille paljon. Usean tutkimuksen mukaan lukemisesta on aivoille valtavasti hyötyä, kerron tämän lapsilleni. Puhun heille, mitä heidän aivoissaan tapahtuu, kun he lukevat, ja myös mitä niissä tapahtuu, kun he katselevat netistä sarjoja tai pelaavat puhelimella. Olen huomannut, että kun lapsille selittää, miksi jokin toiminto on tärkeä, he ottavat kyllä kopin ja toimivat sen mukaan. On kuitenkin oltava johdonmukainen. Itse en ole puhelimella, en pelaa enkä roiku ylen määrin netissä, vaan luen. Vanhemmilta saatu malli on paras kannustus.

Miten ylläpidät työkuntoasi?

– Gnothi seauton, sanoo muinaiskreikkalainen aforismi. Ihminen, tunne itsesi. Siitä on tullut mottoni. Tarkkailen sekä ruumiini tuntemuksia että tunnereaktioitani kaiken aikaa. Niistä pystyy melko nopeasti lukemaan, milloin loppuunpalaminen on lähellä. Se on tapahtunut minulle kerran muusikon ammatissa ja kerran kirjailijuuden aikana, enkä halua kokea sitä epätoivoa ja tyhjyyttä enää koskaan. Koetan nyt entisestä viisastuneena pitää työkunnostani huolta. Urheilu on ehkä tärkein keino siihen. Polvet eivät enää ole nuoruuden kunnossa, joten rakas juoksuharrastus on vaihtunut rivakkaan sauvakävelyyn. Kävelen päivittäin kuutisen kilometriä läheisessä vuoristometsässä. Teen arkisia asioita, joka minulle tarkoittavat lähinnä ruoanlaittoa, jota rakastan, ja jossa kilvoittelen itseni kanssa sekä terveellisyydessä että maussa.

Mitä olet oppinut ns. boheemielämästä?

– Isäni oli tappaa itsenä alkoholilla. Suuri osa hänen bändistään kuoli viinaan. Mieheni on ammattimuusikko. Myös oman muusikkouteni kautta tunnen riskit, jotka vaanivat kiertueella ja parrasvalojen sokaistessa. Päihteet vievät mukanaan sen, joka ei osaa kuunnella itseään. Se tapahtuu niin helposti.

Nuorempana ihailin boheemia elämäntapaa. Halusin välttämättä kärsimään kylmää ja köyhyyttä pariisilaiseen ullakkokoppiin. Muutaman vuoden sitä jaksoi. Nykyisinkään elämäni ei ole järjestelmällistä virkamiehen eloa, mutta puutetta ja emotionaalista vuoristorataa en enää jaksa. Se nimittäin tappaa luovuuden, tiedoksi nuorille taiteilijoille. On suojeltava henkeään ja ruumistaan, sillä kukaan muukaan ei niitä taiteilijan puolesta suojele.

Miten kiinnostuit tutkimaan valtaa ja rakkautta?

– Huomasin jo nuorena kaksi vallitsevaa teemaa ihan kaikessa, sekä elokuvissa, kirjoissa että ihmiselämässä. Rakkaus ja valtataistelu. Antropologisesti ajatellen ne liittyvät yhteen, eikä toista voi olla ilman toista.

Rakkaus ilman valtataistelua on pliisua ja haaleaa, valta ilman rakkautta tuhoisaa. Se, mikä ensimmäisiä historiallisia teoksiani lukiessa hämmästytti eniten ei ollut se, kuinka erilaisia ihmiset ennen olivat, vaan se, kuinka samanlaisia ne olivat. Ihminen on kautta aikojen taistellut samojen asioiden kiirastulessa: rakkauden ja vallankäytön.

Historia toistaa itseään, oppiiko ihminen siitä mitään?

– Filosofian tohtori Paula Havaste, loistava historiallisten romaanien kirjoittaja ja tiedekeskus Heurekan teematuottaja, selvensi asiaa minulle. Ihminen, hän sanoi, ei voi oppia virheistään, sillä evoluutio on liian hidas. Sen vuoksi jokaisella sukupolvella on oltava oma vallankumouksensa, sotansa, sortomentaliteettinsa ja rauhansuunnitelmansa. Jokainen sukupolvi keksii pyörän uudestaan ja uudestaan. Se on jotenkin liikuttavaa.

Olavi Maununpoika ja Ville Vallgen, mitä heissä on persoonina samanlaista? Miten kiinnostuit heistä?

– Vanhempani ovat tulisieluisia taiteilijoita, joille elämän nautinnot eivät ole vieraita. Olen itse samanlainen. Kirjoitan usein hahmoilleni hedonistisia piirteitä, sillä tunnistan niissä itseni. Kun luin Ville Vallgrenin kirjoittamia kirjoja, nauroin kippurassa hänen lennokkaalle huumorilleen ja anekdooteilleen. Oli kuin hänen hahmonsa olisi kirjoittanut itse itseään Tulenpunaiseen Kabareeseen. Olavi Maununpojasta, Turun piispasta, ei sen sijaan tiedetä historiallisesti juuri mitään. Muutamien harvojen tutkimusten pohjalta saattaa kuitenkin havaita joitakuita suuntaa antavia luonteenpiirteitä. Maununpoika oli esimerkiksi huolimaton ja tuhlaavainen rahastonhoitaja Sorbonnessa. Tarrauduin heti kiinni kuin sika limppuun tähän yksityiskohtaan. Siinäkin tunnistin itseni.

Millaisen vastaiskun taide tarjoaa teknologialle?

– Kirjoitin opetuslevyllisen lastenlauluja, kun opetin ala-asteella musiikkia. Sitä tehdessäni tutustuin tutkimukseen, jossa näytettiin digitaalisaation vaikutus ihmisaivoihin. Useamman tunnin nettipelaaminen päivässä voi pienentää harmaata massaa aivoissa jopa 20%. Hermoyhteydet surkastuvat, muisti ja keskittymiskyky huononevat, stressinsietokyky myös. Tälle on olemassa tehokas vastalääke: musiikin soittaminen, kuvien piirtäminen ja kirjojen lukeminen. Sen vaikutus on päinvastainen. Aivojen hermoyhteydet alkavat toimia, muisti ja keskittyminen paranevat huimasti.

Kun ihmisiä on koronan vuoksi kovasti rajoitettu, niin miten säilyttää mielen vapaus?

– Taide eri muodoissaan on hyvä keino. Eksykäämme kirjojen maailmaan, piirtäkäämme näkemäämme kuin kaikesta innostunut lapsi, katsokaamme hyviä elokuvia, kuunnelkaamme musiikkia, kaivetaan se vanha nokkahuilu naftaliinista tai kouluaikojen pianovihko. Luovuus on ihmelääke aivoille. Vietetään yksi kokonainen päivä netissä, sitten yksi kokonainen päivä täysin ilman nettiä taiteen parissa, luomassa uutta, ihan sama mitä uutta. Kaikkea, mikä innostaa. Sähkökitaran rämpytystä, akvarellimaalausta, runojen rustaamista, sketsejä ruutuvihkoon, farmieläinten muotoilua savesta.

.– Pienestä metsäsienestä syntyi kertomus haltioista ja keijuista..

Kuka?