Varjoliitäjän ensikerran tunne:

Kanadassa Elina Moto oppi, miten päästä ilmaan ja alas. Nepalissa hän oppi pysymään ilmassa.

Teksti: Ari Stenius

E lina Moto haaveili lentämisestä, mutta ilmaanpääsy mietitytti: miten? Asia unohtui välillä, mutta reilu kymmenen vuotta sitten vastaus löytyi.

– Varjoliitäminen, se oli kerrasta selvä. Tämä se on, se minun juttu, tiesi ”Elli” ensikokeilemalla.

– Innostuin lajista valtavasti, sanoo Elina, joka on seuransa Icaroksen kansainvälisin varjoliitäjä.

– Kanadassa opin, miten päästä ilmaan ja alas, Nepalissa pysymään ilmassa, naureskelee Elina, joka muutti Ouluun viime toukokuussa.

Elina sanoo Varjoliidon olevan matalan kynnyksen laji, helppo oppia.

– Varjoliito sopii kaikille, sukupuoleen katsomatta. Tässä ei tarvitse voimaa tai insinöörin ymmärrystä aerodynamiikasta, hymyilee Elli, joka on nykyisin Oulun Icaros teamin puheenjohtaja.

– Pojat nakitti homman minulle puolen vuoden tuttavuuden perusteella. Ajattelivat varmaan, että minulla uutena jäsenenä on energiaa. No, ei tämä ole kenenkään yksittäinen show, meillä on hyvä, aktiivinen ja osaava porukka.

Saksassa, Kanadassa ja Nepalissa elänyt ja vapaalentoa harrastanut Elina arvelee moottorilennonkin tulevan ”pakolliseksi”.

– Moottorilla lento on jäänyt vielä kokematta, mutta ei ne pojat anna mun hillua, vaan pistävät kokeilemaan moottorillakin, arvaa Elina.

– Oulussa moottoriliito on yleisempää ihan jo maantieteellisistä syistä, sanoo Elina, joka Nepalissa sai kokea lähes taivaankaton läsnäolon.

– Oikein kirkkaalla kelillä siellä näkyi kolme yli 8000 metrin vuorta, osa Himalajaa, kertoo Elina.

Alunperin Elina meni Nepaliin lomalle ja samalla tekemään tutkimusta lopputyötään varten.

– Aiheenani oli ”Varjoliito turismibisneksenä Nepalissa”, sanoo Saksasssa turismitradenomiksi valmistunut Elina.

– Alkuun se oli lomaa ja tutkimusta, mutta rakastuin Nepaliin ja löysin töitäkin, kertoo Elina.

Reilun viiden vuoden työnkuvaan liittyi, yllätys yllätys - varjoliito.

– Pääsin paikalliselle yritykselle töihin ja lennätin kansainvälisiä vieraita. Se oli elämistä omissa unelmissa, myöntää Elli, joka nauttii edelleen muiden lennättämisestä tandemilla.

– Se on ihanaa ja energiaa antavaa, kun näkee ihmisten innon. Se kyytiläisen hämmennys, into ja uskallus rikkoa omia rajojaan antaa minullekin riemua, sanoo Pudasjärveltä kotoisin oleva Elina.

Noa-pojan kouluikään kasvaminen toi Elinan Ouluun.

– Noa meni kansainväliseen kouluun, halusin, että hän säilyttää englanninkielensä, sanoo Elli, joka kannustaa ihmisiä kokeilemaan varjoliitoa.

Siihen ei niitä vuoria tarvita. Eikä miehistä voimaa.

– Laji on miesvoittoinen, mutta naisetkin harrastavat. Meillä on seurassa syli avoinna. Harrastajia on opiskelijoista insinööreihin ja alle kaksikymppisistä ylöspäin, tietää Elina.

Icaros järjestää seuraavan kurssin tammikuussa ja Elina kannustaa tulemaan tutustumaan.

– Kurssin voi käydä kerhon välineillä, lupaa Elina.

Lupalisenssin saaneet harrastavat varjoliitoa alkuun lähiseuduilla, mutta vähän ”vartuttuaan” monet varjoliitäjät tekevät mukavilla keleillä trippejä tuttujen luo.

– Ainakin se on mahdollista. Maailmanennätys on 400 kilometriä, mutta kyllä meilläkin tällä Suomessa lennetään sadan kilometrin matkoja, sanoo Elina.

Mutta jos tuulet eivät tuo takaisin?

– Liftaamalla tai bussilla, hymyilee Elina.

Elina Mota on mukana Iin Kärkkäisen sunnuntaissa 13. joulukuuta, jossa lajia esitellään.

– Tämä on halvin ja helpoin tapa lentää. Myös nopein tapa oppia lentämään, sanoo Elina.

”Tämä on halvin ja helpoin tapa lentää. Myös nopein tapa oppia lentämään.”