Vienan kylien sydän on sen ihmisissä

Karjalan kieli on katoamassa

Vienan Karjalassa sijaitseva Vuokkiniemi on suomalais-ugrilainen kulttuurikylä 2017. Vuokkiniemen kulttuurikylävuoden teemana on karjalan kieli, jonka taitajia Karjalan väestön venäläistyessä ei ole enää paljon. Vuokkiniemi oli Kalevalan kokoajan Elias Lönnrotin rakkain ja tärkein runokylä. Se on edelleen Vienan karjalaisin kylä.

Teksti ja kuvat: Tarja Lehtola

I rja Denisova asuu Vienan Karjalassa Vuokkiniemen kylällä yhdessä noin viisikymmenvuotiaan, mutta aivokuumeen seurauksena lapsen tasolle jääneen poikansa Valerin kanssa. Elämä ei ole kohdellut Irjaa aiemminkaan silkkihansikkain. Irja toteaa, että hyvä unohtuu, mutta paha ei lähde mielestä milloinkaan.

Käännyttäessä Vuokkiniemen kylänraitille vasemmalle jää kalmismaa. Tapana on viedä päivittäin teetä ja pientä purtavaa haudoille. Pidetään muistelumurkinat. Aivan erityisen vilkkaasti kalmot seurustelevat aamupäivisin. Iltapäivisin haudoille ei yleensä mennä.

Jos jatkaa matkaa astumalla, ja kiipeää pienelle harjanteelle, näkee maiseman tsasounoineen ja järvineen, juuri niin kuin I. K. Inhan kirjassa 1800-luvun lopulla. Kylänraitti on hiljainen, mutta se on kuitenkin täynnä elämää. Kaupan ovi avautuu tasaiseen tahtiin. Miehet kerjäävät kolikoita ja koirat juoksentelevat ympäriinsä kenenkään sen kummemmin sitä ihmettelemättä.

Vuokkiniemi on Vienan Karjalan karjalaisin kylä, sillä lähes kaikki sen aikuiset asukkaat puhuvat vielä karjalaa, joka on hyvin lähellä suomen kieltä.

Kun jatkaa matkaa, oikealle jää kuuluisimman vuokkiniemeläisen, aikansa etevimmän tarinankertojan ja valtavan lauluaineiston haltijan Santra Remsujevan värikäs talo. Sen naapurissa on kylän suurin ja tunnetuin rakennus, Ontsin talo. Tämä on Irja Denisovan kotimaisema, jota hän on katsellut lähes koko elämänsä ajan.

Toinen kylällä asuvista pojista on alkoholisoitunut, kuten Vienassa niin moni. Nuorten miesten alkoholinkäyttö surettaa Irjaa.

– Eräänä talvena yhdeksän vuokkiniemeläismiestä kuoli viinaan, kaikki alle viisikymmenvuotiaita.

Kylät ovatkin tyhjenemässä. Miehet juovat itsensä hautaan ja nuoriso muuttaa kaupunkeihin opiskelujen, työn ja leveämmän leivän perässä.

Elämä on nykyään raskasta, mutta lapsuusaikojaan Irja muistelee mielellään.

– Tollonjoella synnyin ja kasvoin ja siellä miehelään menin. Viitisenkymmentä taloa oli joen rantatörmällä kasvot jokeen päin. Se oli onnellista aikaa. Rahvas oli sopusaa keskenään. Naapuri saattoi sanoa, että elä sinä laita saunaa lämpiämään, meillä jo lämpiää. Väki Tollonjoella ei ollut aineellisesti rikkahia, mutta pärjättiin, Irja muistelee.

Nyt on tyhjä ja autio Tollonjoen kylä. Irjan entinen rakas kotikylä, jonne mieli usein palaa.

Syttyi toinen maailmansota. Irjan äiti ja lapset pääsivät Suomeen. Isä oli lähetetty Siperiaan monen muun tavoin, eikä hänestä sen koommin mitään kuultu. Perheelle tuli kuitenkin määräys palata takaisin Neuvostoliittoon. Kotiinsa he eivät kuitenkaan päässeet, vaan perhe vietiin pieneen kylään Leningradin taakse. Asuntona äidillä ja neljällä lapsella oli yksi pieni huone. Koko vähä omaisuus oli jo pitänyt vaihtaa ruokaan, oli vain vaatteet päällä.

– Kerttu -siskolla oli pelkät kalossit jalassa. Äidillä päässä pöytäliinan puolisko, että ei ihan pää paljaana tarvitse kulkea.

Kaikki olivat nälkäkuoleman partaalla, mutta anomukset päästä takaisin Vuokkiniemelle hylättiin kerta toisensa jälkeen. Äiti alkoi suunnitella pakoa. Hän ei kertonut aikeistaan edes omille tyttärilleen. Hän tiesi, että heidän täytyi päästä Leningradiin, samalta paikkakunnalta he eivät voineet nousta junaan. Jos heidät yllätettäisiin, heidät voitaisiin viedä ojennustyöleirille. Lopulta äiti lähti yön pimeydessä vaeltamaan joukkonsa kanssa ilman lupia. Piiloutumalla kuorma-auton lavalle he pääsivät osan matkasta. Selässä vanhassa perunasäkissä oli kaikki olemassa oleva omaisuus.

– Ristimme silmät ja läksimme astumaan asemalle. Siellä oli hulinaa sodan jälkeen. Siellä kuletaan, tullaan, mennään ja rahvas katsoo taulusta seinältä, milloin juna lähtee mihinkin päin.

Äidillä oli juuri sen verran rahaa, että he pääsisivät junalla Vienan Kemiin. Tungos rautatieasemalla oli kova, ja äidillä oli vaikeuksia pitää perheensä kasassa.

– Äiti pyysi minua menemään jonottamaan, konsa saan ostettua piletit, Irja kertoo.

Jonossa tuupittiin ja tönittiin. Irjan viereen tuli mies, joka arveli, että niin pieni tyttö ei saa ikinä itseään niin lähelle piletin ostopaikkaa, että voisi ostaa liput. Mies lupasi hankkia ne, kun vain saa rahat. Mies otti rahat ja häipyi saman tien. Irjan itkiessä ja äidin ääneen ihmetellessä, mikä nyt neuvoksi, tuli sotilas, joita he olivat oppineet pelkäämään. Hän kuitenkin pyysi perheen mukaansa.

– Mies lykkäsi väkijoukossa äitiä edellään ja käski minun pitää takaa kiinni, sisko roikkui minun perässäni. Hän vei meidät junaan ilman lippuja.

Äiti itki ja nauroi yhtä aikaa. Kaikki oli järjestynyt niin ihmeellisesti. Kuinka tällaista voi ollenkaan tapahtua? Upseerimiehen, jonka kuuluisi totella kaikessa Stalinin käskyjä, olisi kuulunut ottaa selvää, millä asialla he olivat matkalla. Äiti ei voinut muuta kuin uskoa, että hänen rukouksensa oli kuultu ja että ihmeitä voi tapahtua.

Juna lähti liikkeelle höyryten ja kolisten, sen vauhti kiihtyi hiljalleen.

– Miliisit kysyivät, missä ovat tavarat. Äiti sanoi, että ei ole mitään muuta kuin nämä tytöt tässä. Miehet veivät äidin mukanaan. Pikkusisko alkoi huutaa mamma mamma. Silloin miehet toivat valkoista leipää, jota en ollut vielä koko elämäni aikana nähnyt.

Irja kertoo verkkaan, kuin tuntisi vieläkin leivän maun kielellään.

Äiti tuli ja tytöt alkoivat kysellä häneltä, nytkö heidät viedään vankilaan. Äiti kertoi, että ei vangita, vaan miehet olivat paperit katsottuaan sanoneet, että heidän olisi pitänyt päästä kotiin jo paljon aiemmin. Näin he pääsivät Vienan Kemiin. Siitä matka jatkui jalkaisin. Edessä oli satoja kilometrejä. Mutta sen jaksoi, kun tiesi, että pääsee takaisin rakkaille maamon majoille. Elämää saattoi taas alkaa rakentaa uudestaan omilla kotinurkilla.

Irja muistelee elämäänsä työteliäänä, mutta onnellisena siihen saakka, kunnes Neuvostoliitto hajosi. Karja vietiin pois ja kansa passivoitui työn puutteessa. Nyt Irja on tullut jo siihen ikään, että lapset pääsevät eläkkeelle. Talvella on kylmä, ikkunatkin pitäisi uusia. Venäjän maa on rikas, mutta kansa sen laiteilla köyhä.

– Jos olisi kaiken kirjoittanut muistiin, olisi tullut melkoinen romaani. Paljon on jo unohtunut. Mutta sen muistan aina, kun lapsena itkimme, näemmekö huomista päivää, äiti sanoi, että samalla keinoin aurinko nousee ja lämmittää niin rikkahille kuin köyhillekin. Se mikä on luotu, se pitää vastaanottaa, siitä ei pääse mihinkään, toteaa Irja hiljaa.

Elämä Vienan Karjalassa on kovaa, puutetta on lähes kaikesta. Välillä jopa jokapäiväisestä leivästä.

– Olin nälissäni kuvitellut tuon kaiken, ei ollut nukkea, ei leipää. Miten monta kinoa minunkin elämästäni saisi, olisinko voinut lapsena kuvitella, miten vanhaksi voin kuitenkin elää, ihmettelee Jyskyjärvellä Vienan Karjalassa asuva Tyyne . Hänen elämänsä vaiherikkaine evakkomatkoineen onkin kuin romaanien lehdiltä.

Auto nielee kilometrejä Vienan Karjalan kuoppaisilla ja kivisillä valtateillä. Jo tovin olemme ajaneet näkemättä juuri ihmisasumuksia tai liikennettä tiellä. Ympärillä Vienan Karjalan ihmeellinen luonto, joka on kaunista ja aitoa. Sinisiä puhtaita järviä, äärettömiä metsiä, pauhaavia koskia, humisevia harjuja ja karuja kallioita.

Pian aukeaa silmiemme eteen kaunis Jyskyjärven kylä, jonka elämänvirta on joki. Siitä kertovat lukemattomat veneet, lämpiävät rantasaunat, harmaat tai sinivoittoiset talot töyräällä joen molemmin puolin. Pilkottujen puiden pinot kuuluvat jokaisen talon pihapiiriin.

Eräässä harmaassa torpassa asuu Tyyne, joka ei enää jaksa pihan kauneuksilla kilpailla. Perunaa on kuitenkin laitettu joka vuosi peltoon. Tänä vuonna on kuitenkin löytynyt joku, joka on vielä nälkäisempi.

– Aloin nostaa perunaa, niin varren perässä ei ollut mitään. Työttömät luultavasti ovat ne sieltä nostaneet, Tyyne toteaa.

Ovia ei Jyskyjärvellä lukita koskaan päiväsaikaan. Luuta ovella riittää kertomaan, että nyt ei kannata sisälle pyrkiä, talossa ei olla kotona.

– Mutta yöllä työttömät saattavat hakata oven takana ja pyytää leipää tai ryyniä. Kerran minulla oli talikko ja huusin, että oottakaa, kun minä vielä pyssyn otan, niin lähette sieltä!

Elämä Karjalassa on karua.

– Koko iän olen tehnyt työtä, vaan niin on pieni eläke, että ei tahdo mihinkään riittää. Kaikki meni niin kauan, kun oli jalat kunnossa. Aiemmin, kun vain marjat kypsyivät, juoksin metsään. Kun tulet vanhaksi, et voi enää mitään, Tyyne huokaa.

Muutaman vuoden hän on nauttinut korotettua eläkettä, sillä eläke tuplaantuu Venäjällä 80-vuotiaana. Mutta vieraanvaraisuus on Tyynellä verissä. Tuskin on vieras asetellut itsensä kynnyksen sisäpuolelle, kun tsajua on jo tulossa. Höyryävän kupin äärellä on hyvä muistella menneitä ja selvitellä kuulumisia.

– Ka mitäpä sitä Suomeen kuuluu? Onko ollut marjua?

Sodan jälkeen oli Tyynen mielestä hyvä elää, oli ruokaloita, leipomo ja metsätöitä.

– Sitten navetat pantiin kiinni ja kaikki menee kaupunkiloihin elämään. Ennen oli maitoa ja monenmoista syötävää, heiniä tehtiin porukalla lehmille talveksi. Nyt Karjala on unohdettu, raha ei riitä mihinkään ja talot ränsistyvät. Ennen oli työtä, nyt ei ole mitään muuta kuin puutetta, vilua ja nälkää.

Lapsuutensa Tyyne eli Vuonnisen kylällä, joka on niin lähellä Suomen rajaa, että isä kävi joskus päiväkahvilla Suomen puolella, kun rajat olivat vielä auki. Perhe lähti sotaa pakoon kauas Uralille saakka.

– Matkustimme elukkavaunussa ja oi, mitä nälkää näimme matkalla. Joskus saimme vettä sen verran, että huulet kastuivat. Ihmisiä junassa kuoli. Heidät nostettiin asemalle kuin halot pinoon ja jatkettiin matkaa. Evakkomatkan aikana vanhin ja nuorin sisko menehtyivät.

Vähällä piti, että Tyynekään ei olisi tarinaansa kertomassa. Kylästä hävisi lapsia ja eräänä päivänä Tyynekin yritettiin siepata, mutta äiti heittäytyi hänen suojakseen. Jonkun ajan päästä saatiin selville kadonneiden lasten kauhea kohtalo. Heistä oli jauhettu lihapullia.

Sodan loputtua isä lähti edeltä selvittämään, ovatko talot Vuonnisessa vielä pystyssä. Hän laittoi tiedon, että on koti, mihin palata.

– Kävelimme yli 300 kilometrin matkan Vienan Kemistä Vuonniseen. Kävelimme käsi kädessä pikkusiskon kanssa, kun yhtäkkiä näin puskassa nuken, jolla oli sylissään suuri leipä. Ryntäsin ottamaan sitä, mutta olin nälissäni kuvitellut tuon kaiken. Ei ollut nukkea, ei leipää.

Huumorinkukkaa ei ole Karjalan karu ja työntäyteinen elämä pystynyt Tyyneltä kuihduttamaan, sillä hän arvelee, että hänen kohtalonsa sinetöitiin hänen avioituessaan, nyt jo edesmenneen Volodjansa kanssa. Volodjan sukunimi oli Besdenjesnaja, joka tarkoittaa rahatonta.

Yksi Karjalan ongelmista on alkoholi. Se ei ole vierasta myöskään Tyynen perhekunnassa.

– Onko ihme, jos minulla koko ajan päätä kivistää?

Päänsärkyä aiheuttaa myös verenpaine, joka on korkealla, eikä siihen ole koskaan ollut saatavana minkäänlaisia lääkkeitä.

– Ei ole lääkäriä, eikä edes sairaanhoitajaa. Miten minä lähden lääkäriin Kostamukseen tai Kalevalaan asti? Otanko kepin ja lähden astumaan? Joskus ajattelen, olisiko kuitenkin ollut parempi kuolla lihapullana lapsena, kuin nyt olla täällä huokailemassa ja valittamassa. Sanovat, että elämä se on kuin silikkiä vaan. Kellä on, kellä ei, niin se on.

”Ka mitäpä sitä Suomeen kuuluu? Onko ollut marjua?”

”– Sanovat, että elämä se on kuin silikkiä vaan. Kellä on, kellä ei, niin se on.”

KUKA?