Ilmastomallien antamien ennusteiden perusteella pohjoisten alueiden lämpenemisestä on kannettu huolta, koska mallit ennustavat Pohjolan lämpiävän enemmän kuin maapallon muut kolkat. Mallit, joita on satoja, eivät kuitenkaan ole luonnosta kerättyjen mittausten veroisia faktoja, vaan erilaisiin oletuksiin perustuvia tulevaisuuden kuvitelmia, fiktioita.

Teksti: Antero Järvinen

Koska ilmastomallien tiedetään pääsääntöisesti liioittelevan ilmaston lämpenemistä, pohjoisten alueiden ihmisiä, kuten suomalaisia, kiinnostaa tietää, mitä todelliset mittaukset kertovat heidän kotiseutunsa pitkäaikaisesta lämpötilan kehityksestä, menneistä ja nykyisistä ulkoisista elinolosuhteista. Näihin polttaviin kysymyksiin antaa vastauksia tuore ja hyvin kattava mittauksiin perustuva tutkimus koko pohjoiselta alueelta (van Wijngaarden 2015).

Tutkimuksessa tarkasteltiin 118 pohjoisen mittausaseman pitkäaikaista lämpötilan kehitystä. Sitä verrattiin 50 eurooppalaisen mittausaseman tietoihin. Lämpötila-aikasarjat olivat vähintään noin sata vuotta pitkiä, mutta jotkut ulottuivat jopa 1700-luvun alkupuolelle. Tutkimuksessa eriteltiin keskitalven (tammikuu), keskikesän (heinäkuu) ja koko vuoden keskilämpötilan kehitys.

Vuosina 1820–2014 koko pohjoisen alueen keskimääräinen lämpötilan nousu oli seuraava: tammikuu +1,0, heinäkuu ±0,0 ja koko vuosi +0,7 astetta sataa vuotta kohti. Tämän artikkelin yhteydessä olevassa taulukossa ja kaaviokuvaesimerkissä on esitelty meitä maantieteellisesti lähellä olevien paikkakuntien vastaavat mittaustiedot. Tarkasteltavaksi valittu ajanjakso vaikuttaa jonkin verran tuloksiin, mitä taulukossa kuvaa Helsingin kaksi eripituista aikasarjaa (A ja B).

Kaiken kaikkiaan lämpötilan nousu on ollut maltillista varsinkin, kun muistetaan, että mittausjaksojen alkupuolella oltiin vielä toipumassa luonnollisesta kylmäkaudesta, pikkujääkaudesta. Kaupunkien ilmastoa lämmittää myös lämpösaarekeilmiö, joka johtuu muun muassa rakennusten ja asfaltin lämmönsidontakyvystä sekä kaupungin pienemmästä heijastavuudesta.

Lämpösaarekeilmiön seurauksena kaupunkialueen lämpötila voi olla 1–2 astetta ympäröivää maaseutua korkeampi. Esimerkiksi Helsingin Kaisaniemen sääasema sijaitsi alkuvuosikymmeninä maaseudulla pikkukaupungin laidalla, mutta myöhemmin suurkaupungin sisällä.

Kuten taulukosta näkyy, Sodankylän maaseutuaseman mittausten perusteella Lapin lämpötila ei ole juuri muuttunut sadan vuoden aikana.

Vuosina 1820–2014 tapahtuneesta koko pohjoisen alueen maltillisesta lämpenemisestä suuri osa tapahtui yhdessä vuosikymmenessä 1990-luvulla. Heinäkuun lämpötilatrendi oli jopa lievästi laskeva vuosina 1820–1990. Lähempi tarkasteltu osoitti, että lämpeneminen jatkui tasaisena noin vuoteen 1940 saakka, minkä jälkeen lämpötilat laskivat noin yhden asteen 50 vuodessa, kunnes alkoivat taas kohota 1990-luvulla. Vuoden 2000 jälkeen lämpeneminen on ollut vähäistä.

Vuosina 1750–2014 vuotuinen keskilämpötila nousi Euroopassa keskimäärin 0,3 astetta sataa vuotta kohti. Tämä pieni lämpeneminen tapahtui talvella, mutta ei kesällä, ja vastasi pohjoisten alueiden kehitystä. Viimeisen parin sadan vuoden aikana Pohjola ei siis ole lämmennyt Eurooppaa voimakkaammin eli luonnossa tehdyt mittaukset eivät näytä tukevan ilmastomallien antamaa ennustusta lämpötilannousun vahvistumisesta pohjoisilla alueilla.