Tuoksujen Toscana
Kun mielikuva muuttuu todeksi
Talo Toscanassa. Elokuva, kahdesti katsottu. Herkullisten ruokien ja tarinoiden Toscana. Kirja, moneen kertaan lehteilty, biscotti-korput leivottu.
Toscanan mekko. Kaksi kiloa luonnonvalkoista lankaa virkattuna pitsimekoksi, helma maahan asti. Maalaistyttö lähdössä rakkaansa kanssa Italiaan. Kymmenen kokonaista päivää. Hehkuvia, tuoksuvia, värikkäitä. Mielikuvia. Mille tuoksuu ja maistuu Toscana?
Teksti ja kuvat: Minna Stenius
Tervetuloa! Olen odottanut teitä! tervehtii Irene Catalano tulijoita.
Vailla suurempaa suunnitelmaa varasimme netistä kahden yön majoituksen viinitilalle, jonka nimen löysin matkailijoille suunnatuilta sivuilta. Joku kertoi matkakertomuksessaan, kuinka epätoivo valtasi hänet hänen ajaessaan pientä mutkaista ja kapeaa tietä, jonka yllä puut muodostivat miltei katon, kohti kukkulan huippua. Ei siellä mitään enää voisi olla. Katsoin paikan kuvia. Ei epäilystäkään, ettenkö halunnut sinne. Niin myös matkakertomuksen henkilö vakuutti, paikka oli löytämisen arvoinen.
Artikkelin kirjoittaja Minna Stenius virkkasi itselleen pitsimekon matka-asuksi. Lankaa siihen kului kaksi kiloa.
Niin me ajoimme valkoisella vuokraminillämme kohti korkeuksia. Renkaat ruopivat hiekkaa, kun mieheni kaasutti ykkösvaihteella navigaattorin osoittamaan suuntaan.
– Olen odottanut teitä! huudahti nuori nainen kivirakennuksen ovelta levittäen kätensa iloiseen halaukseen. Valtava lämpö täytti jo muutenkin pullistelevan sydämeni.
Irene . Luonnollisen kaunis, päivettynyt nuori nainen, vastaanottovirkailija, maatyöläinen, siivooja, yleistyttö 24/7. Aina hyvällä tuulella.
Toimisto oli kuin suuri kivikellari, jossa oli taidemaalauksia ja vanhoja puisia maalaishuonekaluja. Sisään tuli maljoineen Laura. Laura. Kaunis, hymyilevä, keski-ikäinen sisilialaisnainen. Omistaja.
Tervetuliaismaljoiksi talon omaa kuohuvaa roseeta. Ei tarvittu perheneuvottelua, ei aikalisää, kysyimme oitis, voisimmeko jäädä loppulomaksi heille. Niin jäimme.
Irene johdatti meidät autollaan apartamentokselle. Auton tuulilasi oli rikkoontunut, ei menisi meillä lähimaastoonkaan katsastuksesta läpi. Pöly kerrostui penkeille ja kojelaudalle. Maasturilla kuljettiin hiekkateillä ja pelloilla. Me seurasimme yhä kapenevaa tietä välillä jyrkästi alas, sen jälkeen vielä enemmän ylös. Olimme kukkulalla. Kuningas ja kuningatar.
Oikealla tiellä.
En ollut miettinyt etukäteen muuta kuin värejä ja tuoksuja. Sen tiesin, että kaskaat konsertoivat vaimeasti iltaisin. Asuntomme sisäseinällä oli lisko. Se lienee puikahtanut sisään kanssamme. Vaaksan mittainen, vaaraton olio, jolla oli kymmeniä kavereita kuivuudesta kärsivällä nurmella talojen ja uima-altaan välillä.
– Tietenkin meillä on uima-allas, Laura oli sanonut saapuessamme.
Tottakai. Emme kyllä olleet osanneet sellaista odottaa. Altaan äärellä tapasimme ihmisiä naapuriasunnoista. Kaikilla näytti olevan mukavaa, hymyiltiin kansainvälisesti, vaikka äidinkieli vaihtelikin amerikanenglannista norjan kautta saksaan. Aurinko hyväili meitä kaikkia, lukevia ja palvovia. Nopeasti helle nousi yli kolmenkymmenen, jolloin harva jaksoi enää ottaa aurinkoa.
Talon väki nousi jo viiden jälkeen pelloille. Kuulin makuuhuoneen ikkunasta, kuinka niittokone leikkasi heinää viiniköynnösten väleistä, tuttu ääni maalaistytön muistoissa. Aherrus jatkui puolillepäivin, jolloin siirryttiin pelloilta kuumuutta suojaan muihin töihin.
Tien päässä odottaa vielä yksi jyrkkä mutkainen nousu Fattoria di Fugnanon tilalle.
Lomalaisten loikoillessa altaalla ohi viuhtoi paikan yleismies Fabrizio, hänkin ainakin 24/7. Hänelle ei riittänyt kävelyvauhti. Fabrizio. Kuin suoraan valkokankaalta, tyttöjen unelma. Ahavoitunut, nuori, päivänpaistama, tummahiuksinen, silmät ja suu aina hymyssä, kohteliaskin vielä.
– Smily Guy, more than Gold, luonnehti Laura. Työntekijöitä oli koko tilalla vain muutama mainittujen lisäksi, silti viini- ja oliivipuita oli noin kaksisataa hehtaaria.
Näillä mailla kulki aikoinaan sisilialainen mies nimeltä Andrea Pensabene. Hän rakasti Toscanan värejä ja maisemia keräten niistä maalattuja tauluja. Useilla reissuilla oli mukana vaimo Gina , joka jakoi miehensä kanssa kiintymyksen maisemiin, muttei kuitenkaan halunnut muuttaa pohjoisemmaksi.
Aika kului, eikä Ginaa enää ollut. Andrea myi Sisiliassa tehtaansa, joka valmisti tomaattikastiketta vientiin asti, osti pienen viinitilan San Bartolomeon kyläpahasesta Toscanasta ja alkoi viljellä viiniä.
Pikkuhiljaa tilan koko kasvoi, mutta pulloihin asti viini ei hänen aikanaan päätynyt. Myöskin Andrean tarhaus maanpäällisissä puutarhoissa oli päättymässä, eikä tilalla näyttänyt olevan tulevaisuutta. Pelloilla ja puutarhassa kaikki oli kukassa, kun Andrean lapsenlapsi 23-vuotias Laura päätti luopua lakimiehen urastaan ja ryhtyä viininviljelijäksi äitinsä vastusteluista huolimatta.
Hän osti lisää maata, rakensi viinikellarin ja alkoi pullottaa viinejä. Maatilamatkailu toi lisätuloja ympäri maailmaa.
Tätä on jatkunut nyt kaksikymmentä vuotta. Lauraa ei kaduta tippaakaan, hän sanoo olevansa onnellinen. Sen huomaa hänen lempeistä kyynelistään, jotka kirpoavat kimaltavina silmänurkkiin hänen kertoessaan pojastaan, joka haluaa jatkaa äitinsä ja isoisänsä työtä. Andrea (tietenkin), Pensabene, 14-vuotias miehenalku.
Matkaevääkseen hän saa äitinsä elämänviisaudet: ”Suhtaudu intohimoisesti siihen, mitä rakastat ja teet ja rakasta perhettäsi ja perinteitä.” Näistä molemmista kertovat myös Fattoria di Fugnanon tuottamien viinien nimet Le ga’mi (sidos/yhteys) ja Donna Gina.
Viinitilallinen Laura ja yleistyttö Irene saavat vieraat tuntemaan olonsa mukavaksi.
Perinteitä ja varsinkin historiaa tällä paikalla totisesti on. Fattoria di Fugnanon tila sijaitsee pienen San Gimignanon linnakaupungin ulkopuolella. San Gimignano on ollut paikallaan miltei ikiaikaisesti, aina neljänneltä vuosisadalta Kristuksen syntymän jälkeen.
Rakennuksista huokui toscanalainen henki.
Nykyisin se on yksi Unescon maailmanperintöluettelon suojelukohde. Kaupunki, jossa oli vaurauden ja mahtavuuden merkkinä sekä suojan antajina 72 kaunista tornia.
Loistokkaita aikoja seurasi tuhoa ja murhetta, vuosisatojen jälkeen torneja on jäljellä enää neljä. Menetetyistä torneista huolimatta sadunhohtoisuus huokuu historiallisen kaupungin mukulakivillä astellessa. Vaikka kaupat ovat vallanneet katujen varsia muurien sisällä, menneen ajan voi aistia. Jo tuhat vuotta sitten kaupunki oli kuuluisa nahkatuotteistaan ja koruseppien taidoistaan. Hopeavasaran kilke kuului nytkin kadulle asti, kun taas toisessa puodissa tuoksui nahka maakarin työstäessä taidokkaita nahkalaukkuja puhumattakaan kolmannesta, jossa myytiin herkullisia juustoja ja seuraavassa maailman parasta jäätelöä ja seuraavassa...
Ei tarvinnut mennä minnekään sisään. Ei tarvinnut ostaa mitään. Aistia vain. Katujen päässä, aukean reunalla on kirkko. Sinne kannatti astua sisään. Upeita värikkäitä maalauksia kuin Firenzessä tai Vatikaanissa konsanaan. Aika ja sen kuluminen, sekunti tai tuhat vuotta, se on suhteellista tosiaan.
Firenzeenkin maalaistyttö matkallaan pääsi. Aviomies ohjasti valkoista miniä keskustan kuusikaistaisella kadulla. Hyvin mahduttiin sekaan, ei tööttäyksiä eikä kohotettuja sormia tai nyrkkejä. Kuskikin oli rauhallinen. Ratsu jäi parkkiin maan alle, ja itse suuntasimme kuumuutta hohkaavaan jokivarteen. Oli juhannuspäivä. Herkullisten ruokien ja tarinoiden Toscana -kirja oli kutsunut meidät etsimään Santa Crocen aukiota ja katsomaan keskiaikaista jalkapallopeliä.
Etukäteen ajatellen ottelun seuraaminen vaikutti hienolta ajatukselta varsinkin miestäni ajatellen. Ihmeen kaupalla saimme vielä liput loppuunmyytyyn otteluun, jossa parituhatpäinen yleisö oli pukeutunut suurimmaksi osaksi punaisiin tai valkoisiin paitoihin. Rumpujen säestämien juhlallisuuksien jälkeen keskiaikaisiin polvihousuihin pukeutuneet lihaksikkaat miehet kamppailivat mies miestä vastaan potkuin ja nyrkein.
Hiekkatanner pöllysi kamppailussa, ja hiekka kuorrutti hikiset vartalot miesten painiessa maassa. Veri virtasi miltei yhtä vuolaasti kuin hiki. Pallo oli hyökkäyksen alussa sivuseikka, se odotti, että joku kuljettaisi tai heittäisi sen toiseen päätyyn teutaroijien ollessa puolustuskyvyttömiä. Tunnin se taistelu kesti. Valkoisten joukkue Santo Spirito voitti punaisten Santa Maria Novellan joukkueen. Ei tiennyt taistelusta mitään Michelangelo tai Galileo Galilei, jotka pötköttivät aukion reunalla olevassa kirkossa viimeisellä leposijallaan. Jälkeenkinpäin ajatellen: kannatti katsoa. Ei väkivaltaa, vaan osana historiaa.
Siena. Tuttava oli neuvonut menemään keskiaikaiseen kaupunkiin, joka sijaitsee kolmella kukkulalla. Navigaattori sai käskyn välttää valtateitä. Se totisesti noudatti ohjetta johdattaen meitä Sienaan pitkin hevoskärryjen levyisiä teitä. Kylät tulivat todella syliin, samoin luonto. Itse kaupungissa kuumuus painui talojen väliin kapeille kaduille, jotka olivat jyrkkiä ylös tai alas katsottuina. Miltä mahtaa tuntua asua keskellä mennyttä aikaa? Turisteja paikassa oli paljon. Hyvin paljon. Mahtoivatko miettiä samaa kuin maalaistyttö?
Vaelsimme katuja ja tutkimme Duomon taideteokset ja lukuisat alttarit. Vaatimattomamman rakennuksen aulassa mies kokeili kaikua. Kauniisti helisi gregoriaaninen kirkkolaulu kaareutuvassa holvissa. Paluumatkalla emme uskaltaneet pimeässä palata samaa reittiä, valitsimme valtatien.
Minäkin päätin kokeilla miniä. Oppaissa oli kerrottu Assisin kylästä, Franciscus Assisilaisen synnyinpaikasta, joka on Italian suosituimpia pyhiinvaelluskohteita. Matkalla maisemassa viinipellot vaihtuivat viljapelloiksi, yksi järvikin osui reitille. Sen väri ei ollut kotoisen sininen, ennemminkin vihreä.
Parisataa kilometriä isoa tietä, sen jälkeen kapeaa ja mutkaista ylös. Jotain tässä oli jo tuttua. Erittäin hyvin säilynyt luostarikylä, ravintoloiden ja putiikkien valloittama. Jopa spinnereitä oli sielläkin myynnissä, tuskinpa Franciscus olisi sellaisia tarvinnut. Näköalat olivat huikeat yli Umbrian maakunnan. Kukkapurkeissa oli kotoisesti petunioita ja pelargonioita. Puissa kasvoivat viikunat.
Kaskaat lauloivat lauluaan niin San Gimignanossa, Siennassa, Firenzessä kuin Assisissa. Ne eivät sirittäneet vain iltaisin, eivätkä vaimeasti. Korvia huumaava siritys kuului puista kaikkialla, keskellä kuuminta päivääkin. Tutut ja tuntemattomat kukat ja kasvit tuoksuivat lämpimässä ilmassa. Tuoksu oli makea ja miellyttävä. Tuuli henkäili koko ajan leutona. Mielessä oli hyvä rauha ja lepo. Kokemuksia kaikille aisteille, sellainen oli maalaistytön ja -pojan loma. Sopivan pitkä, jotta matka kotiin voisi alkaa.
Saimme juhannuksena Italiaan kuvan, jossa tyttärilläni oli taikaseppeleet päässä ja toppatakit päällä. Toisenlaiset olivat kelit koti-Suomessa. Eniten jännäsin, oliko lempikukkani ehtinyt kukkia.
Kaarsimme pihaan omalla autollamme. Mielikukkani, juhannusruusu tuoksui.
”Suhtaudu intohimoisesti siihen, mitä rakastat ja teet ja rakasta perhettäsi ja perinteitä.”