Arjen historia talteen

Oulussa lapsuutensa elänyt helsinkiläinen taide- ja kulttuurihistorioitsija Saara Vaherjoki-Honkala on viidentoista vuoden ajan ohjannut Elämäntarina kirjaksi -kursseja. Oman elämän tallentaminen kansien väliin on yhä suositumpaa. Jokainen elämä on tarinan ja kirjoittamisen arvoinen.

Teksti ja kuva: Tarja Lehtola

Luovaa kirjoittamista on opetettu Suomessa järjestelmällisesti 1970-luvulta saakka. Suomessa on arvioitu olevan noin puoli miljoonaa kirjoittamisen harrastajaa. Viime vuosina elämäntarinoiden kirjoittaminen on ollut selvässä nousussa. Ihmiset haluavat jättää jälkipolvilleen, suvuille ja sukuseuroille oman elämänsä muistot.

Elämäkertakirjoittaminen ja sukututkimus kulkevat usein käsi kädessä. Parhaimmillaan elämäkertakirjoittaminen voi auttaa ymmärtämään oman elämän vaiheita ja tapahtumia. Joku kirjoittaa tarinansa pelkästä kirjoittamisen riemusta, kun taas toinen hoitaa kirjoittamalla itseään tai käy läpi elämäänsä. Millainen on ollut tähänastinen elämä? Mikä on ollut polkuni punainen lanka? Olenko elänyt itseni näköistä ja kokoista elämää?

Saara Vaherjoki-Honkalan lapsuudenkodissa Oulun kaupungin keskustassa vietettiin ikään kuin jatkuvaa avoimien ovien päivää. Vieraita kävi hyvin erilaisista paikoista, kuten vankiloista ja sairaaloista. Tarinoiden maailma ja niiden voima tulivat tutuksi.

– Olen kuullut varmasti tuhansia tarinoita. Yhteistä niille on se, että kaikilla on ollut elämässään raskaita vaiheita. Toista kättä heiluttaen ei tätä polkuaan kukaan läpi pääse. Myös kipu ja vastoinkäymiset kuuluvat elämään.

Saara kasvoi kuopuksena huomattavasti vanhempien siskojen ja iäkkäiden vanhempien kanssa. Hänestä tuli pikkuvanha lapsi, jolla oli omanlaisensa harrastukset.

– Isä oli Oulun kaupungin huonerakennusmestari, kuten titteli tuohon aikaan kuului. Hänen vastuullaan olivat kaikki museoviraston alaiset rakennukset ja niiden kunnostusten suunnittelu. Myös minä olen viettänyt isän piirustuspöydän ääressä kaupungintalolla pitkiä aikoja.

Usein Saara karkasi kotoa Oulun keskustasta kuuntelemaan torimyyjien tarinointia. Elleivät vanhemmat löytäneet tyttöä torilta, seuraavaksi suunnattiin Tuomiokirkon urkuparvelle.

– Istuin siellä usein kuuntelemassa urkujen soittoa. Myös läheinen hautausmaa veti minua puoleensa ja vietin sielläkin pitkiä aikoja leikkien yksikseni. Kirjoitin, ohjasin ja lavastin näytelmiä, joita isot siskot näyttelivät. Perhetutut istuivat katsomona.

Siskot ottivat käsikirjoituksen kirjaimellisesti. Joskus kyynel lipahti, kun taiteellisella johtajalla oli jäänyt kirjaimesta yksi pieni oleellinen viiva pois. Mutta hauskaa oli kaikilla.

Lapsuus oli turvallista ja huoletonta aikaa. Lapsuudet karkumatkat enteilivät myöhemmän elämän kiinnostuksen kohteita. Kirjoittaminen tuli mukaan kuvioihin jo varhain. Saaran elämässä sanojen peräkkäin laittaminen ja musisointi ovat aina paiskanneet sulassa sovussa kättä toistensa kanssa.

Musiikista oli tulla ammatti, kun hän lähti opiskelemaan musiikkitieteitä. Loppujen lopuksi sellististä tuli isona filosofian maisteri, taide - ja kulttuurihistorioitsija.

– Umpihumanisti, kuvaa Saara itseään.

Jyväskylässä musiikkia opiskellessaan Saara tutustui lähemmin Olympiahymnin säveltäjään Jaakko Linjamaan, joka oli vanhempien perheystävä. Linjama avasi varsinkin musiikin teorian saloja.

Sellon soittoon Saara perehtyi niin, että opetti sitä pianon soiton opetuksen ohessa kymmenen vuotta itsekin. Viidentoista vuoden ajan umpihumanisti on ohjannut elämäntarinakirjoittamista lähinnä työväenopistoissa.

– Kun innostus laittaa elämänsä kansien väliin herää, projekti kannattaa aloitta tutkimalla kaikkea mahdollista lähdemateriaalia.

Päiväkirjat, kortit, kirjeet, muistiinpanot, valokuvat ja kaikki pienetkin muistot elämän varrelta ovat tärkeitä. Niitä tutkimalla ja lukemalla asia tulee lähemmäksi ja nostaa innostuksen. Muistoja voi myös herätellä tuoksuilla, keskusteluilla ja puheluilla vanhoille suvun jäsenille.

– Yksinkin voi kirjoittaa, mutta se vaatii melkoista itsekuria. Yksin kirjoittaessa voivat asiat myös lähteä rönsyilemään. Ryhmä on paras siksi, koska se perustuu vuorovaikutukseen. Yksi muistaa yhtä ja toinen herää, noinhan meilläkin oli, ai, olen tuonkin unohtanut. Toinen ryhmässä nostaa muiston ja toinen toisen muiston, yhtäkkiä huomataan, että elämä on ollut melko samanlaista joka puolella. Ryhmä tukee, antaa virikkeitä ja nostaa unohdetut muistot.

Yleensä ihmiset aloittavat isovanhempien ja vanhempien tarinoilla, niillä luodaan kuin perusjalka rakennukselle. Siitä edetään seitsemän vuoden jaksoissa omaa elämää.

– Tämä malli on meillä ryhmissä käytössä ja se toimii, sillä menneisyys pitää tuntea, että voisi kirjoittaa itsestään. Ikäkausi 35 -55 on hektisen työiän aikaa ja siksi vaikea ajanjakso kirjoittajille.

Lapsuudesta ihmiset haluaa kirjoittaa paljon. Mitä lähemmäs tullaan omaa ikää, sen vähemmän on tekstiä. Ohjaajan mukaan oman äänen säilyttää, kun kirjoittaa, kuten puhuu.

– Jokainen joka osaa puhumalla kertoa, osaa myös kirjoittaa. Sanonkin usein, että kirjoita kuin puhuisit. Se toimii.

Kirjoittaminen, muisteleminen on terapeuttista, mutta ei terapiaa.

– Jos tiedostaa, että on jokin suurempi ongelma, on parempi, että selvittää sen, etäännyttää asiat ja aloittaa vasta sitten. Elämäkertaryhmä ei ole terapiaryhmä; vaikka siellä kuullaan rankkojakin tarinoita, niiden sävy on erilainen kuin varsinaisessa terapiassa. On tärkeää pitää erillään terapia ja elämäkerta, sillä vuodatusta ei ole kivaa kenenkään lukea. Kun on ongelmat vatvottu, tekstiin pääsevät myrskytkin luettavassa muodossa, silloin on kadonnut paatos.

Parhaimmillaan elämäkertakirjoittaminen voi herättää ymmärtämään oman elämän vaiheita ja tapahtumia. Mutta oman elämänsä tarinan voi kirjoittaa, vaikka ei olisikaan tapahtunut mitään traumaattista.

– Tavalliseen elämään kuuluvat pienet tapahtumat voivat olla mielenkiintoisia ja niistä voi kasvaa suuri tarina.

Hyvässä tarinassa on kolme osaa: aloitus, keskikohta ja lopetus. Niin kuin hyvässä romaanissa konsanaan, elämäntarinassakin kannattaa ripotella matkan varrelle sekä kerronnallisia tihentymiä että suvantoja. Autenttiset lainaukset päiväkirjoista ja menneisyyden kirjallisista jäänteistä tuovat eletyn läsnä olevaksi kouriintuntuvalla tavalla.

Saara on tutustunut myös muiden maiden tapoihin tallentaa elettyä elämää.

– Olin lähes kymmenen vuotta Italian elämäntarinayliopiston jäsen ja joka kuukausi olin yhteydessä sinne. Heillä on siellä laajempi näkemys elämänkaarikirjoittamiseen, siinä otetaan mukaan enemmän koko suku ja aikakausi.

– Italiassa on suurempi vapaus tehdä elämäkertaansa ja sitä minäkin olen toteuttanut. Minulla on ollut ryhmässä taitelijoita, jotka ovat tehneet valokuvan ja maalauksen kautta elämäkertaa. Italiassa jotkut tekevät myös käsitöiden kautta. Eräskin muistelija kirjaili lakanaan koko elämäntarinansa.

Vuosien mittaan Saara on pitänyt noin kymmenen kurssia myös ulkomailla, suomalaisten kirjoittajien kanssa.

– Ne vasta reissuja ovat olleet! Olemme vieraillaan eri teemojen tiimoilla Italiassa, Ranskassa, Latviassa ja Virossa. Olemme valinneet jonkin ajan, esimerkiksi renessanssiajan, tutustuneet sen ajan naisten elämän, valinneet koko viikoksi jonkun ihmisen roolin ja kirjoittaneet roolihenkilön elämästä tarinoita eri paikoissa. Siinä samalla on tullut kirjoitettua sellaisia asioita toisen roolissa, mistä on vaikeaa kirjoittaa omaan elämäntarinaan.

Vaikka aineksia omassakin elämässä olisi ammennettavaksi asti, Saara ei suunnittele oman tarinansa laittamista kansien väliin. Ei ole joka naiselle omistettu omaa sävellystä, kuten Jaakko Linjama teki säveltäessään sellolle Saara-sarjan. Erityisen mielenkiintoinen on myös sapattivuosi, jonka Saara puolisonsa Heikin kanssa vietti Puolassa, Walesissa ja Kreikassa. Myös hänen tapansa viettää talvikuukaudet pois Suomesta pyörittämällä ”terveiden hullujen majataloa” jossain päin. Etelä-Eurooppaa olisi kaikkine sattumuksineen jo pelkästään yhden kirjan aihe.

– Minulle riittää se, että kirjoitan tuokiokuvia, joita nimitän sanallisiksi valokuviksi.

Niilläkin voi sanoittaa elämänsä kaaren. Saaran tuokiokuvissa koko elämän kirjo on läsnä. Valoineen, varjoineen, kipuineen, säröineen ja väreineen.

”Toista kättä heiluttaen ei tätä polkuaan kukaan läpi pääse. Myös kipu ja vastoinkäymiset kuuluvat elämään.”