Aikamatka menneisyyteen

Toimittaja Arvo Tuominen sanoo luovutettua Karjalankannasta täynnä tarinoita olevaksi ulkoilmamuseoksi. Alueelta löytyy Ruotsin vallan aikaisia linnoituksia, keisarinaikaisia rakennuksia, talvi- ja jatkosodan taistelupaikkoja sekä Neuvostoliitosta muistuttavia raunioita ja uuden kapitalistisen Venäjän luomuksia.

Teksti: Reetta Reinman

Lukuisilla Karjalan kannaksen kulttuurimatkoilla asiantuntijana toimineen toimittaja, dokumentaristi Arvo Tuomisen mielestä vierailu Viipurissa, Sortavassa ja Käkisalmessa (nyk. Priozersk) on kuin aikamatka menneisyyteen.

– Suomesta ei löydy kaupunkikuvallisesti näin ehjiä kohteita. Säilyminen ei kuitenkaan johdu venäläisten suojeluinnosta, vaan köyhyydestä. Heillä ei ole ollut rahaa purkaa ja rakentaa.

Viipuria Tuominen kuvaa sanoilla rappio ja rosoisuus sekä kiinnostava ja kaunis.

– Keskiaikaiset rakennukset ovat Viipurissa paikallaan, niitä ei ole korvattu elementtilaatikoilla.

Sortavalan keskustassa matkataan Tuomisen mukaan 1930-luvun Suomen tunnelmiin.

– Sortavala ei juurikaan kärsinyt sodissa. Siellä seisovat samat talot kuin suomalaisten lähtiessä, tosin ne ovat huomattavasti huonommassa kunnossa.

– Myös Käkisalmen kauppatoria ympäröivät rakennukset ovat suomenaikaiset, ne ovat merkittävästi parempikuntoisia verrattuna Viipurin tai Sortavalan rakennuskantaan.

Matkavinkeiksi Tuominen poimii Kannaksen helmiä:

– Viipurissa kannattaa käydä Alvar Aalto-kirjastossa sekä Uno Ullbergin suunnittelemassa Taidemuseossa, joka nykyisin toimii Eremitaasin filiaalina, joten näyttelyt ovat laatutavaraa. Ruokailla voi vaikkapa uudelleen rakennetussa Espilässä. Sortavalan keskusta rakentuu Alpo Sailon veistämän Runonlaulaja-patsaan ympärille. Sen ympärillä sijaitsee suomalaisen arkkitehtuurin helmiä, kuten Uuno Ullbergin suunnittelema Suomen Pankin filiaali (nyk. Bank Rossija) sekä Onni Tarjanteen ja Erkki Huttusen käsialaa oleva Hotelli Seurahuone, jonka yhteydessä toimii käypä kahvila. Käsisalmessa kannattaa tutustua linnoitukseen ja sen museoon. Linnan ovi on päällystetty ruotsalaisten haarniskoilla; tämän idean Pietari Suuri keksi juovuspäissään, kun hän juhli vuonna 1710 Käkisalmessa ruotsalaisista saatua voittoa.

Terijoella Tuominen suosittelee tutustumista Repinossa (ent. Kuokkala) sijaitsevaan taidemaalari Ilja Repinin ateljeerakennukseen ja keisarinna hovineito Anna Vyrobovan datsaan, joka toimii nykyisin Nasa datsa -nimisenä laadukkaana ravintolana.

– Terijoella ja erityisesti Kellomäessä (Komarovo) näkee myös uusia, upeita datsoja eikä ihme, sillä se on pietarilaiseliitin leikkikenttää aina pääministeri Dmitri Medevedeviä myöten. Siellä on rahaa.

Venäläisen sanonnan mukaan jokaisen pitää käydä kerran eläessään Laatokan Valamossa, sielun saarella. Valamo on koonnut kautta aikain kuuluisia kävijöitä. Kävijöistä mainittakoon Pjotor Tsaikovski, Jules Verne ja Eino Leino, jonka Helkavirsien Sinisen ristin monasterin esikuva Valamo on.

– Tunnettu Valamon kävijä on myös Vladimir Putin, joka on Venäjän ensimmäinen uskova presidentti.

Valamosta Tuomisella on hyvin koskettava muisto.

– Eräällä vetämälläni retkellä asiakas menehtyi Valamossa massiiviseen sydänkohtaukseen. Valamon sairaalan lääkäri yritti elvyttää, mutta tuloksetta. Tapa, jolla kyseinen lääkäri lohdutti leskeä, oli koskettava. Heillä oli täydellinen keskinäinen kommunikaatio, vaikka he eivät puhuneetkaan samaa kieltä. Tuskin on parempaa paikkaa lähteä tästä maailmasta kuin Valamo. Tuon tapahtuman myötä havahduin ymmärtämään, kuinka hengen lähtiessä ihmisestä jää vain kuoret, Tuominen pohtii.

Kannaksen alueen kirkoista aivan erityisen kaunis Tuomisen mielestä on Terijoen eli nykyisen Zelenogorskin tyyliltään art nouveauta edustavan ortodoksikirkko.

– Jumalanpalveluksen aikaan sen parkkipaikka on kuin edustusluokan autojen näyttelyalue!

Tsasounista Tuominen nostaa kauneimmaksi keskellä vanhaa Vuoksea Räisälässä (nyk. Melnikovo) sijaitsevan Kynsijärven tsasounan.

Luterilaisiakaan kirkkoja ei Tuomisen mukaan tule unohtaa.

– Erityisesti kannattaa kiertää katsomassa arkkitehti Josef Stenbäckin suunnitelemat kirkot Koivistolla, Terijoella ja Räisälässä. Alkuperäiskäytössä niistä on ainoastaan Terijoen kirkko. Neuvostoaikaan siinä toimi elokuvateatteri Popeda eli voitto.

Luovutetun Karjalan alueille siirrettiin asukkaita Neuvostoliiton muista osista. Tämä näkyy myös alueiden ruokakulttuurissa.

– Ukrainalaiset toivat mukanaan salon eli silavan, sitä on mukava syödä eri lailla maustettuna ja savustettuna, kyytipoikana on venäläisittäin vodka. Saloa sanotaan suorastaan osaksi ukrainalaista identiteettiä.

Terijoelle tuli paljon väkeä Neuvostoliiton eteläosista, siksi sieltä saa eksoottisempaakin ruokaa.

– Esimerkiksi Terijoen rautatieaseman delfiinipatsaan takana sijaitsevassa pikaruokalassa saa loistavia georgialaisia hatsapureja. Kauniina kesäpäivänä on mukava ostaa kaupasta peltinen laptop-hiiligrilli, valmiiksi marinoitua saslik-lihaa, pullollinen punaviiniä ja mennä Terijoen dyyneille grillailemaan.

Korjuska eli kuorre on Kannaksella kevätsesongin herkkua.

– Valitettavasti sitä on vaikea löytää Suomesta, vaikka ennen vanhaan kuorreen kutuaika oli meilläkin suurtapahtuma. Tässäkin suhteessa rajanylitys toimii aikakoneena, huomauttaa Tuominen.

Eräs venäläinen historijoitsija on kuvannut luovutetulle Karjalankannakselle sodan jälkeen siirrettyjä neuvostokansalaisia ”kolhoosien pohjasakaksi”. Myös Tuominen toteaa, että Kannakselle tulijat eivät olleet ”käytävän kirkkaimpia lamppuja”. Tulijat olivat pääosin Ukrainasta ja Valkovenäjältä, joissa sota oli hävittänyt kodit.

– Kannaksen uudet ukrainalais- ja valkovenäläisasukkaat eivät osanneet arvostaa saamaansa omaisuutta. Esimerkiksi Viipurin Alvar Aalto-kirjastosta kaavailtiin julkista saunaa.

– Kovin pitkään sodan jälkeen ei kestänytkään, kun kylien autioituminen alkoi. Syynä saattoi myös olla tulokkaiden suomalaisia sosiaalisempi luonne ja siitä seuraava halu hakeutua toisten seuraan. Myös kolhoosiperusteinen viljelytapa vaikutti varmaankin asiaan. Enää ei ollut mitään syytä asua peltojen keskellä, kun pellot eivät olleet omia, sanoo Tuominen.

Suomen aikana niin kaunis Viipuri on Tuomisen mukaan edelleen kuin pommin jäljiltä.

– Viipurissa kuitenkin julkinen valta korjannut jo useita rakennuksia ja monia restauroidaan nytkin. Ongelmana ovat yksityisrakennukset, joiden omistajat ovat joko rahattomia tai haluttomia korjaamaan niitä.

Tuominen on pannut ilolla merkille, että luovutetun Karjalan alueilla on virinnyt kiinnostus suomalaista ja ruotsalaista historiaa kohtaan.

– Samalla myös arvostus edellisten sukupolvien saavutuksia kohtaan on noussut.

Nuorisolle luovutettu Karjala ei tarjoa opiskelumahdollisuuksia.

– Luovutetuilla alueilla ei ole koskaan ollut korkeampaa opetusta, niinpä nuoriso menee Petroskoin, Lappeenrannan, Pietarin ja Moskovan yliopistoihin opiskelemaan.

Työtä antavat teollisuus, maatalous ja matkailu.

– Viipurin telakka on työllistetty pitkälle tulevaisuuteen, sillä se tekee arktisia kaasutankkereita Koillisväylälle. Alueella on myös tärkeitä satamia, esimerkiksi Koiviston (Primorsk) sataman kautta kulkee valtaosa Venäjän öljystä vientiin. Hyvin palkattujen satamatyöntekijöiden johdosta primorskilaisten tilastollinen keskipalkka on Venäjän korkein. Kamennogorskissa eli Antreassa viisi yritystä louhii ja jalostaa kiveä Pietarin tarpeisiin, jotka ovatkin kyltymättömät. Priozerskin eli Käkisalmen ympäristö on puolestaan karjatalousaluetta. Sortavalassa tehtiin ennen suksia ja nyt Rapalan uistimia. Terijoen rannikkoalue melkoinen viihdekeskus.

Tuominen toteaa, että sitä mukaa kun pietarilaiset vaurastuvat, heidän rahansa valuvat luovutetuille alueille.

– Karjalankannaksen tulevaisuus on siis hyvin samanlainen kuin menneisyyskin, eli Pietarin menestykseen kytköksissä. Jo keisarin aikaan Pietari nieli mitä tahansa ja aivan hurjia määriä. Sinne meni kiveä, halkoja, voita, maitoa ja lihaa. Kuvaavasti Raudun eteläinen raja-asema nimettiin Raasuliksi, joka tulee venäjän sanasta prasitelj, lihakauppias. Sakkolan possut taisivat olla ensimmäinen merkittävämpi suomalaisbrändi.

Yhä useampi pietarilainen hankkii kakkoskodin Kannakselta, aivan kuten vanhaan keisarinaikaan.

– Pietarilaisten datsnikien ja muun muassa Suomesta saapuvien turistien palvelemisessa riittääkin puuhaa.

Onko Suomen syytä havitella Karjalaa takaisin?

– Tietysti on syytä havitella Karjalaa takaisin, mutta siihen ei näillä näkymin ole mahdollisuuksia ainakaan, ennen kuin Saksa saa takaisin Köningsbergin eli nykyisen Kaliningradin alueen. Se taas on mm. Iskander-ohjusten tukikohta, joten siitä luopuminen ei liene Venäjän kannalta kovin ajankohtaista nykyisessä maailmantilanteessa. Ylipäätänsä harvoin, jos koskaan, yksikään maa luovuttaa sodassa voittamiaan alueita.

Karjalassa liikkuminen ja sen asukkaisiin tutustuminen on laajentanut omalta osaltaan Arvo Tuomisen maailmankuvaa.

– Se on karistanut ennakkoluuloja, antanut perspektiiviä omaan historiaamme ja avannut näkemään, kuinka hyväosaisia olemme. Aina välillä siellä tosin ryhtyy epäilemään oman elintapamme erinomaisuutta!

Hänen mukaansa luovutettujen alueiden vetovoima perustuu niiden samanaikaiseen tuttuuteen ja vierauteen.

– Siihen että niin lähellä ikään kuin suomalaisissa lavasteissa eletään ja ajetellaan niin eri lailla. Karjalankannas on lähikaukomaa. Fyysisesti lähellä ja henkisesti kaukana. Ortodoksisen ja luterilaisen maailman ero on suuri. Näin sen kokevat venäläiset itsekin.

”– Kannaksen uudet ukrainalais- ja valkovenäläisasukkaat eivät osanneet arvostaa saamaansa omaisuutta. Esimerkiksi Viipurin Alvar Aalto-kirjastosta kaavailtiin julkista saunaa. ”