Hyvät metsästystavat lähtevät luonnon kunnioittamisesta

– Kiire ja digi pinnallistuttavat metsästyskulttuuria, sosiaalisuus vähentynyt

Eräneuvos Juha K. Kairikon mielestä suomalaiset metsästäjät ovat varsin tunnollisesti sisäistäneet hyvät metsästystavat. Metsästys on Suomessa turvallista ja lihan käsittely ammattitaitoista. Nykypäivän jahtiin pesiytynyt kiire sen sijaan harmittaa Kairikkoa.

Teksti: Reetta Reinman

Suomen metsästyskulttuurissa on havaittavissa selkeä muutos, toteaa eräneuvos, kirjailija Juha K. Kairikko . Hän toimi 37 vuotta Suomen Metsästäjäliiton toiminnanjohtajana ja Jahti-lehden päätoimittajana, eläkkeelle nyt 72-vuotias Kairikko jäi 2009. Metsällä hän on kulkenut 15-kesäisestä saakka, ja tutustunut ulkomaisiin jahtikulttuureihin monissa maissa.

Kairikkoa harmittaa kiire, joka leimaa Suomessa nykysukupolven metsästäjiä.

– Metsälläkin kaikki pitää tapahtua heti, tässä ja nyt. Digi on tullut metsästykseenkin, tällaista perinteistä metsästäjää kyllä hämmentää, kun esimerkiksi kaatoilmoitukset tehdään nopeasti verkossa, inhimillisyys häviää.

– Sekin on muuttunut, että metsästyksen ympärillä olevaan sosiaaliseen kanssakäymiseen panostetaan nykyään monilla alueilla olemattoman vähän verrattuna entisaikoihin.

– Myös ns. metsästysdiplomatia alkaa meillä olla kadonnut. Se on kautta aikojen ollut politiikan ja liike-elämän hieno tapa verkostoitua jo paljon ennen kuin sanaa verkostoitua oli edes keksitty.

Peijajaisperinteen Kairikko näkee tärkeänä yhteisöllisyyden vahvistajana, erityisesti maaseudulla. Peijajaisperinteen jatkumisen varmistamiseksi olisi Kairikon mielestä syytä panostaa ja innostaa siihen myös nuorempia sukupolvia.

Metsästysseurojen jäsenten ikääntyminen huolestuttaa Kairikkoa. Naiset sen sijaan ilahduttavat.

– Metsästystä harrastavien naisten lukumäärä on Suomessa kasvanut huimasti. 1970-80-luvuilla metsästyskortin suorittaneita naisia oli tuhatkunta, nykyään noin 22 000.

Naisten metsästysharrastuksen kasvun taustalla Kairikko näkee muun muassa ekologisten arvojen nousun sekä lähiruoan arvostuksen, koiraharrastuksen kasvun ja myös naisten mahdollisuuden suorittaa asepalvelus.

Metsästyksen harrastaminen on Kairikon mukaan Suomessa erittäin turvallista; onnettomuuksia tapahtuu hyvin harvoin.

– Mikäli jahdissa tapahtuu kuolemantapauksia, niin syynä on lähes aina se, että jännittävässä tilanteessa pumppu pettää, hän sanoo.

Metsästäjätutkinnon suorittaminen metsästyskortin saamiseksi on Suomessa ollut metsästyslain mukaan pakollinen vuodesta 1962. Se on merkittävä metsästäjän ammattitaidon ja harrastuksen turvallisuuden lisääjä.

– Alkoholin käyttö jahdissa on jäänyt lähes kokonaan pois, tämä lisää huomattavasti turvallisuutta, toteaa Kairikko.

Joidenkin lajien metsästämisen luvanvaraisuus selkeyttää ja systematisoi hänen mukaansa huomattavasti metsästämistä.

Lihan käsittelyn ammatillistuminen ilahduttaa Kairikkoa. Se tuo jahtiin laatua.

– 1960-luvulla piilukirves saattoi olla ainut väline riistalihan käsittelyssä! Nykyään monilla metsästysseuroilla on lahtivajat, joissa on asianmukaiset välineet ja kalusto lihan käsittelyyn, leikkaamiseen ja säilyttämiseen.

– Miellyttävää on myös lämmityslaitteiden yleistyminen metsästyskojuissa ja -torneissa. Ennen ajattelin, että mitä sillä lämmityksellä, mutta olen tarkistanut kantojani: miksi metsällä pitäisi palella! Kairikko naurahtaa.

Eräneuvos Juha K. Kairikon mukaan suomalaiset metsästäjät ovat sisäistäneet hyvät metsästystavat yleensä erittäin vastuuntuntoisesti.

– Hyvien metsästystapojen omaava metsästäjä tuntee seikkaperäisesti riistaeläimet sekä tietää ja hyväksyy metsästyssäädökset. Hyviin metsästystapoihin kuuluu myös se, että metsästäminen ei ole pelkästään saalislaukauksien ampumista, vaan metsästyskulttuurin ylläpitoa sekä luonnosta nauttimista. Hyvät metsästystavat sisäistänyt metsästäjä tuntee luonnon ja sen monimuotoisuuden, ja hänellä on aikaa harrastukselleen, määrittelee Kairikko.

Suomenpystykorva on Kairikon mielestä kaunein metsästyskoira, ja suomalainen tapa metsästää pystykorvalla metsäkanalintuja ainutlaatuinen; se tulee säilyä.

– Ajavina koirina hirven, peuran, kauriin, ketun ja jäniksen metsästyksessä mäyräkoirat tulevat koko ajan yleistymään. Ajavana koirana mäyräkoira onkin sulalla kelillä ja vähän lumen aikaan mitä parhain; kaiken kaikkiaan mäyräkoira on oikein hieno koirarotu. Hirven paikoilleen seisauttavana koirana harmaita norjanhirvikoiria, karhukoiria ja muita pysäyttäviä koiria tarvitaan toki edelleen, sanoo Kairikko.

– Nämä koira-asiat on suuresti tunnevoittoisia; ja ymmärrettävistä syistä. Koira on metsästäjälle tärkeä työpari, merkittävä henkinen ja taloudellinen panostus.

– Suuria tunteita herättää myös susi, keskustelu velloo puolesta ja vastaan -akselilla. Kuitenkin tarkat tiedot siitä, ovatko susikannet lisääntyneet ja miten paljon, puuttuvat.

Villisikoja ei Kairikon mielestä saa Suomessa ruveta hyysäämään.

– Villisiat syövät maassa pesivien lintujen pesistä munat ja poikaset. Ne aiheuttavat suuria tuhoja viljapelloilla. Loukkaantuneena villisika on vaarallinen myös ihmiselle.

Hirvi-, peura- ja metsäkauriskannat ovat Kairikon mielestä Suomessa runsaat, paikoin jopa liian runsaat.

Erinomaista tietoa mukavassa muodossa. Kairikko teki sen taas! Toteaa eräneuvos ja kirjailija Pekka Reinikka kollegansa Juha. K. Kairikon uusimmasta kirjasta Valkoinen hirvi. Tietoa ja tarinaa metsästyksestä, riistasta ja metsästäjistä (AurinkoKustannus, 2017). Kairikon Valkoinen hirvi -teoksessa tutustutaan muun muassa metsästyksen historiaan meillä ja muualla, riistaeläimiin, jahtitapoihin ja eläinten täyttämiseen. Kirjassa Kairikko pohtii susien asemaa Suomessa historiallisesti ja nykyaikana. Yli 260-sivuinen kirja on tuhti tietopaketti kaikille riistasta ja luonnosta kiinnostuneille, vaikkei metsästystä konkreettisesti harrastaisikaan.

Kulttuurihistoriallisesti arvokas kuvitus seikkaperäisine kuvateksteineen lisäarvoistaa kirjan sanomaa. Kairikko esittelee Valkoinen hirvi -kirjassa myös eläinaiheisia koulujen opetustauluja, suomalaisten metsästysseurojen vaakunoita ja metsästäjien exlibriksiä. Oma aihealueensa kirjassa on metsästystä harrastaville Suomen presidenteille. Suomen kahdestatoista presidentistä viidellä on ollut metsästyskortti: P.E Svinhufvudilla, C.G. Mannerheimilla, Urho Kekkosella, Mauno Koivistolla ja Martti Ahtisaarella.

Suomen kirjallisuuden suurmiehistä metsästys oli sydäntä lähellä Aleksis Kivellä, Elias Lönnrotilla ja J.L. Runebergillä, heidän metsästysharrastuksensa on nekin Kairikon kirjan aiheena. Palstatilaa kirjassa saavat myös eri-ikäiset metsästäjät ja metsästävät naiset. Tiedätkö, keitä ovat metsästyksen jumalattaret ja pyhimykset, myös tämä selviää Kairikon uutuuskirjasta.

Kirjan nimen Valkoinen hirvi Kairikko sai, kun hän kesäiltaisella automatkalla kohtasi hirviaidan takana kauniin näyn: kolme hirveä, joista yksi oli valkoinen.

Juha K. Kairikko teki sen taas myös vuonna 1991, kun hän kirjoitti Suomen Metsästäjäliiton 70-vuotisjuhlavuoden kunniaksi lähes 1200-sivuisen metsästystä käsittelevän historiateoksen Seitsemän Vuosikymmentä Metsästykselle, Suomen Metsästäjäliitto ry historiikki 1921-1991.

– Ensialkuun työn piti tehdä yhden tohtorismiehen, mutta pelkkä historiateoksen suunnittelu olisi maksanut 100 000 markkaa. Metsästäjäliiton hallitus päätti, että Kairikko kirjoittaa – vapaa-ajallaan ja korvauksetta! Työ vei mukanaan ja oli äärimmäisen mielenkiintoista, Kairikko muistelee.

”– Villisiat syövät maassa pesivien lintujen pesistä munat ja poikaset. Ne aiheuttavat suuria tuhoja viljapelloilla. Loukkaantuneena villisika on vaarallinen myös ihmiselle.”

KUKA?