Aatehistoriallisen teoksen sankareina ovat Maan hiljaiset

Filosofian tohtori, dosentti Maria Suutala kutsuu uutuuskirjassaan Vuohi saarnatuolissa lukijansa aatehistorialliselle matkalle menneeseen Suomeen, niiden luo, jotka osasivat elää luonnosta ja tyytyivät vähempään, niin rajaseudulla kuin ulkosaariston karuudessa. Kuhmon Lentiiran rajaseutupapin kerrotaan joskus tuoneen vuohen jumalanpalvelukseen - siitä nimi kirjalle, mutta vuohi antaa symbolisesti myös äänen niin sorretulle luomakunnalle kuin syrjäseudun ihmisille.

Teksti: Reetta Reinman

Rakkaus ei ole kaiken hyväksymistä ja asennetta ” sopu mihin hintaan hyvänsä ”, vaan rakkaus vaatii toisinaan kapinaa, särmää ja kykyä puuttua asioihin. Rakkaus tarttuu ikäviinkin ongelmiin, vaikka itse saisikin silloin toisten vihat päälleen. Rakkaus kääntää katseen pois omista ongelmista, ja auttaa löytämään tehtäviä. Surevanakin voi jakaa omastaan, auttaa ja kantaa yhdessä elämisen taakkoja ja kipuja.

Rakastava sydän on myös valmis kohtaamisiin, joista se ei ole osannut edes uneksia. Rakkaus on tie vapauteen.

Näin pohtii rakkauden olemusta filosofian tohtori, Oulun yliopiston aate- ja oppihistorian sekä Åbo Akademin uskontotieteen dosentti, suomeksi, saksaksi ja ruotsiksi julkaiseva vapaa kirjailija ja tutkija Maria Suutala uutuuskirjassaan VUOHI SAARNATUOLISSA. Esseitä ja tarinoita katoavasta ja tulevasta, (Karprint Oy, 2019).

Suutala vie tässä aatehistoriallisessa teoksessaan – 10. kirjassaan – lukijansa pyhiinvaellusmatkalle suomalaisuuteen ja karjalaisuuteen, mutta myös kauas itään, ugrilaiseen sielunmaisemaan, pyhien puitten ja parantajien pariin. Idässä ikävä hellittää: kuin olisi tullut kotiin, löytänyt kauan kaipaamansa. Myös pohjoinen Saamenmaa kutsuu kotimatkalle sinne, mikä on hautautunut eurooppalaisen sivilisaation ja kulutusyhteiskunnan alle.

Ovi saa – pitää – kuitenkin olla auki tulevaisuuteen: Suutala etsii tietä tulevaan, kylvää siemeniä ja kutoo unelmia, jotta tulevillakin sukupolvilla olisi, mistä korjata satoa.

Suutala kirjoittaa kohtaamisistaan ulkosaariston sitkeiden asukkaiden kanssa, Aunuksen Karjalan Kuujärven monitaitoisista, kalevalaiset luonnon parantajataidot omaavista, vahvoista naisista sekä tapaa iranilaisen toisinajattelijan Lapissa. Maria Dorffin ja Lasse Nordlundin elämäntapa osoittaa, että luontaistaloudessa, kädentaitojen varassa voi elää nykyäänkin.

– Aatehistorian eräs tehtävä on esitellä erilaisia ajatuksia, maistella niitä ja leikitellä niillä; näinkin voi ajatella, korostaa Suutala.

Aatehistoria on ihmiskunnan ajattelun historiaa: oppia ja tutkimusta siitä, miten eri aatteet ovat syntyneet suhteessa omaan aikaansa ja ympäristöönsä. Aatehistorian keskeisiä ajatuksia ovat, että aatevirtaukset eivät synny ja kehity eristyksissä niitä luovista ja hyödyntävistä ihmisistä, ja että on tutkittava ihmisten kulttuuria, elämää ja ympäristöä, jotta voitaisiin ymmärtää heidän ajatteluaan.

– Aatehistoria ei tee rajaa julkiseen ja yksityiseen, siinä on mielestäsi yksi sen hienous, Suutala toteaa ja jatkaa:

– Aatehistoriallisin metodein tutkimuskohdetta lähestyessä arkinen materiaali kasvaa olennaiseksi osaksi suurempaa kokonaisuutta, merkityksettömiltä tuntuvat asiat saavat tärkeän merkityksen.

Suutala myös avaa, millaista on hänen ja miehensä elämä Kuukkelin metsäluostarissa, joksi he ovat ristineet Pohjois-Ruotsin Lapin erämaan syleilyssä ja luonnoneläinten ystävyydessä olevan piilopirttinsä, joka paitsi ylistää luontoa, niin ilmentää myös ekumeniaa.

Suutalan aviomiehen, vuonna 1944 syntyneen Ernst Heller-Suutalan tie Kuukkelin metsäluostariin on kulkenut lapsuuden sudeettisaksalaisesta evakkoudesta halki vuosien työsaran sveitsiläisen pankin valuuttadiilerinä kohti eksistentialismia – niin luonnon, ekologian, rakkauden kuin miehuuden ja naiseudenkin suhteen.

Mitä, jos uskaltaisimme heittää irti: riittää, että on ja rakastaa. Toteaa Maria Suutala kirjassaan.

Eksistentialismi heijastuu vahvana myös Suutalan tavassa pohtia vuodenaikoja. Hän korostaa, että jokainen vuodenaika kertoo myös Jumalan huolenpidosta ja toiminnasta elämässämme. Silloin kun aurinko lepää pesässään – talvipäivän seisauksen aikaan – on aika hiljentyä, löytää kaamoksen lempeämpi puoli.

Olemassaolon onni, luonnon mystillinen aistillisuus puhkeavat kesäyössä, kuten Maria Suutalan runo Kesäyössä kaikki on mahdollista tätä kuvastaa:

Metsän seinä katoaa usvaan

salaisuutta täynnä

Kuin joku olisi tulossa,

tässä hetkessä,

ja puhuisi kieltä,

jota hirvet ovat aina puhuneet

Tänään ymmärtäisin Sinua,

katsoisin kaipausta täynnä silmiisi,

alkuvoimaisiin

Mesiangervoa ja virmajuurta

Sinulle antaisin

Yhdessä lepäisimme - onnellisina.

Suutala nostaa kirjassaan Serafim Sarovilaisen elämäntarinan myötä hänet esille ekoteologisen ajattelun esikuvana. Erakkomunkki ja pyhittäjä Serafim Sarovilaista (1759-1833) kutsutaan idän kirkon, ortodoksisuuden, Franciskus Assisilaiseksi . Serafim Sarovilaisen ajattelun mukaan hengellisen elämän päämääränä on sielun hiljaisuus, jossa maailmassa vallitseva paha ja sen myrskyt eivät enää saa sielua pois tolaltaan. Kun sielu vapautuu maailmasta, se alkaa vaeltaa hengellisessä näkemisessä, jossa katsellaan Jumalan kirkkautta.

Suutala vetää yhtymäkohtia Serafim Sarovilaisen ja antiikin perusarvojen: totuus, kauneus ja hyvyys välille ja lisää näihin rakkauden arvoista korkeimmaksi, ennen kaikkea rakkauden tulevaisuuteen, joka avautuu Suutalan kirjassa menneisyydestä.

Kuujärvellä , Aunuksen Karjalassa, ollaan niin arjen kuin juhlan kohtaamisissa kuin ortodoksisessa jumalanpalveluksessa: kauneus ja irtautuminen arjesta, syvä pyhyyden kokemus ovat läsnä. Tämä kaikki äärimmäisen niukasta materiaalisuudesta huolimatta.

Länsimaisen ihmisen silmin kuujärveläisillä on puutetta kaikesta, pelkkää ankaruutta ja ankeutta, rujoutta ja rumuutta. Arki on toki ankaraa, mutta kuujärveläisillä itsellään on kaikki: yhteys Jumalaan, yhteys suomalais-ugrilaiseen parantamistaitoon, yhteys luontoon sekä yhteys toisiinsa ja itseensä. Pöytä on vieraille aina koreana, sauna lämpenee. Välillä pistetään tanssiksi.

Usko on todeksi elettyä ja vaikeuksissa koeteltua: Minulla on sydämessä Jumala, iloitsee kuujärveläinen, vuonna 1935 syntynyt Ida Ivanova. Anteeksianto avartaa Idan mukaan sydämen.

Kuujärvi, Venäjän Itä-Karjalassa, Laatokan ja Äänisen välisellä kannaksella, noin 300 kilometriä Suomen rajalta itään on osa lyydiläisten asuinaluetta, joka ulottuu Äänisjärven rantaa myötäillen kapeana vyöhykkeenä Syvärille. Lyydiläisiä on tänä päivänä noin 10 000. Lyydinkieltä puhuvia arvoidaan olevan kolmisen tuhatta. Kuujärven väestö on kuitenkin etnisesti hyvinkin sekoittunutta.

Kuujärvi, kuten muitakin osia Itä-Karjalasta kuului jatkosodan aikana Suomeen. Runoilija Yrjö Jylhä ylisti Kuujärven kauneutta ja olisi halunnut perustaa sinne taiteilijasiirtolan.

Maria Suutalan ajatteluun on vaikuttanut suuresti hänen enonsa, Niilo Kytömäki (1912-1939), joka aloitti vastavalmistuneena pappina työn Sallan erämaassa. Työn keskeytti talvisota, jossa Kytömäki kaatui jo sodan alkuvaiheessa Sallan puolustustaisteluissa. Suutalan mukaan Kytömäen kotiinsa kirjoittamat kirjeet antavat valoisan ja onnellisen kuvan erämaan elämästä, jossa ihmisten huolenpito toisista oli käsin kosketeltavaa.

Maria Suutalan isä, rovasti Vilho Suutala toimi Ylivieskassa Raudaskylän kristillisen keskikoulun ja lukion johtajana peruskoulun tuloon saakka. Hän jäi eläkkeelle Sotkamon seurakunnan kirkkoherran virasta ja palasi viettämään eläkepäiviä Raudaskylälle. 93-vuotiaana poisnukkunut Vilho Suutala asui Raudaskylän opiston läheisyydessä kuolemaansa eli vuoteen 2013 saakka. Se oli myös Marian ja Ernstin koti ennen Kuukkelin metsäluostaria.

Maria Suutalan isoisä äidin puolelta, Juho Kytömäki , kutsuttiin 1920 Karvian kirkkoherran virasta yhdessä opettajapuolisonsa Iidan kanssa vastaperustetun Kalajokilaakson kristillisen kansanopiston johtoon Ylivieskan Raudaskylälle. Opiston rinnalle Kytömäet yhdessä ystäviensä kanssa perustivat 1924 Raudaskylän kristillisen oppikoulun, joka myöhemmin laajeni myös lukioksi. Kytömäet toimivat oppilaitostensa parissa eläkkeelle jäämiseensä saakka 1954. Raudaskylän kristillinen oppikoulu ja lukio olivat yksityiskouluja, toiminta niissä loppui peruskoulun tulon jälkeen. Raudaskylän kristillinen opisto toimii edelleen Ylivieskassa Keski-Pohjanmaalla.

Kytömäkien aikana opistoon ja kouluun tuli oppilaita kaikkialta Suomesta, aina Petsamosta saakka. Jatkosodan aikana Suomeen kuuluneesta Itä-Karjalastakin lähetettiin oppilaita Raudaskylään.

Isovanhempiensa , Iida ja Juho Kytömäen kautta Maria Suutala oppi luottamaan luonnon parantaviin voimiin. Kytömäet käyttivät muun muassa koivuntuhkaa, pihlajanmarjoja sekä erilaisia kylpylä, kuten muurahais- ja männynneulakylpyjä.

Herännäiden Kytömäkien armorikasta ja laaja-alaista uskonkäsitystä Maria Suutala on laajentanut omassa ajattelussaan ekumeniaan sekä luonnon yhteyteen ja kaikkeuteen. Ylösnousemuksen ilo kuuluu koko luomakunnalle. Suutalan runon mukaan Jeesus on niin luonnon kuin ihmisten Vapahtaja:

Metsäinen rinne kylpee

Tulemuksen valoa

Kyyhkyset saapuvat,

yksi kerrallaan

Mäntyjen oksat notkuvat

Rauhan lähettiläät

ovat tulleet

jokaöiseen tapaamiseen

Viimeistäkin odotetaan

Sitten: pihamaa täyttyy

Vieri vieressä

vatsat kylläisiksi

Juhlahetki

Ilo, Ylösnousemuksen

ilo läikkyy ylitse

”– Aatehistoriallisin metodein tutkimuskohdetta lähestyessä arkinen materiaali kasvaa olennaiseksi osaksi suurempaa kokonaisuutta, merkityksettömiltä tuntuvat asiat saavat tärkeän merkityksen.”
”– Mitä, jos uskaltaisimme heittää irti: riittää, että on ja rakastaa.”