Veteraanisuunnistaja Kyösti Jäppinen:

87-vuotias Kyösti Jäppinen ei ole urheillut palkintojen vuoksi, vaikka palkintoja onkin tullut. Ensimmäisen kerran hän kilpaili vuonna 1934.

Teksti: Ari SteniusKuvat: Markku Loukusa ja Ari Stenius

Ihminen, joka tekee tai harrastaa jotain pitkään ja intohimolla, saa usein kuulla hyväntahtoisen ihmetyksen: sinä se jaksat harrastaa.

Kyösti Jäppisellä on vuosikymmeniä ollut patenttivastaus.

– Päinvastoin, kun harrastaa, niin jaksaa, naurahtaa Kyösti Jäppinen vastaavansa aina, kun tutut näkevät ja toteavat ”sinä se jaksat harrastaa”.

Näinä päivinä 87-vuotta täyttävä Jäppinen kilpaili ensimmäistä kertaa seitsenvuotiaana vuonna 1934.

– Siitä lähtien olen kilpaillut joka vuosi, tänä vuonna on 82:s kerta yhteen menoon, sanoo Jäppinen.

Ensimmäisen kisan palkinto on jäänyt elävästi mieleen.

– Se oli eucalyptus-karamelli, joka oli kääritty paperiin, hymähtää Jäppinen.

Vuonna 1934 karkki varmasti maistui, mutta urheilullinen mies ei ole hiihtänyt eikä urheillut palkintojen vuoksi, vaikka palkintoja onkin tullut.

Jäppisen harrastamien kisojen ja lajien valikoima on hengästyttävä: yleisurheilua, hiihtoa, hiihtosuunnistusta, suunnistusta, ampumahiihtoa, sotilaspartiohiihtoa, ammuntaa, nykyaikaista viisiottelua, ratsastusta, miekkailua, luistelua ja shakkia. Lisäksi hän on harrastanut kirjoittamista.

Kisojen kirjo on myös ollut laaja: kunnallisia ja kansallisia kilpailuja sekä kansainvälisiä kisoja – siviilissä ja armeijan ”väreissä” erilaisissa partiokilpailuissa.

Joskus on kilpailtu tosissaan ja välillä vähän rennommin, mutta osaamista lajissa kuin lajissa todistaa lähes 900 mitalia.

Armeijan palveluksessa työuransa elänyt Jäppinen on aina ollut toimelias mies.

Usein perheineen muuttanut mies on rakentanut taloja ja koteja.

Ja kuin ohimennen käy ilmi, että Jäppinen on ollut perustamassa armeijan urheilukoulua Kajaaniin, suunnistuskoulua sinne ja toista tänne.

– Eläkkeelle jäätyäni vuonna 1977 on suunnistus ollut keskeisessä osassa, myöntää Jäppinen.

Kyösti Jäppisen lapsiin (poika ja tyttö) metsä, ulkoilu ja urheilullinen elämäntapa tarttui opettamatta, vaikka oppiakin annettiin.

– Tyttö oli pistänyt kotipihalle risuja ja käpyjä riviin poikittain hypellen niiden yli. Vaimo kysyi Eijalta, että mitä sinä teet ja tyttö vastasi: ”niin kuin isäkin, suunnistan”, kertoo Kyösti tytöstä, jonka urheiluväki tuntee laajemmin nimellä Eija Hannuksela .

– Eija kilpaili ensimmäistä kertaa viisivuotiaana, sanoo Jäppinen ja myöntää hymyillen, että tyttö voi kehitellä isäänsäkin pitemmän urheilu-uran.

Monen lajin tekijän ohjelmaan suunnistus tuli täysillä mukaan 1940-luvun lopulla.

– Pieksämäellä kisasin ensi kertaa vuonna 1948, muistaa Jäppinen.

– En pärjännyt, sanoo siihen aikaan päälajissaan hiihdossa menestynyt mies rehellisesti.

Suunnistuksesta on kuitenkin tullut liikunnalliselle miehelle se juttu, jota hän on halunnut esitellä ja opettaa.

Kiintymys luontoon on aina ollut ominaista Jäppiselle. Hän on intohimollaan tartuttanut esimerkillään satoja ihmisiä, viimeksi Iin seuduilla Olhavassa.

– Olhavan oravakoululaiset ovat olleet innokkaita metsään tutustujia. Ei sitä heti kilpailla, vaan vuosi tai kaksikin harjoitellaan suunnistusta ja tutkitaan metsää, sanoo Jäppinen, mutta arvaa – tietää – tulevan.

– Kyllä sitten viimeistään kolmantena vuonna on jo päästettävä ”pikkuoravat” kisaamaan. Kilpailuvietti on jännä asia, tuumaa Jäppinen.

Kyösti Jäppinen osaa kertoa metsän ja suunnistuksen lumosta laajastikin, mutta mielellään hän pelkistää ja lainaa Toivo Kilposen Kainuun Rastiviikoista kertovaa kirjaa.

Kilposen kirjoittaman kirjan nimi kertoo kaiken: ”Metsä kirkkoni olla saa.”

Näin siis Jäppinen, joka tervehtii ilolla lajin kaupunkilaistumisilmiötä.

– Kaupunkien iltarastit ovat nykyisin hyvinkin suosittuja. Se on hieno asia, sanoo Jäppinen, mies, joka harrastaa, jotta jaksaa.

– Kaupunkien iltarastit ovat nykyisin hyvinkin suosittuja. Se on hieno asia.