Iiro Viinasen vuodet muistelmina

Risto Uimonen, Julkisen sanan neuvoston puheenjohtaja, Jyrki Vesikansa, historian tutkija ja journalisti, ja Iiro Seppänen, Vasemmiston itsenäinen ja itsepäinen entinen EY-edustaja, ovat valottaneet suomalaisen insinöörin, diplomi-insinöörin ja valtiovarainministerin henkilökuvaa sen verran perusteellisesti, että tekstin olisi luullut riittävän.

Teksti: Martti Huhtamäki

Iiro Viinasen elämä ja siihen liittyvät kovat ajat 1990-luvulla Matti Louekosken ja Sauli Niinistön välissä näyttää kuitenkin olevan ehtymätön lähde. Kokenut savolaissyntyinen päätoimittaja ja journalisti Kalle Heiskanen on korottanut edelleen panosta. Paasilinna-kustantamon Vaaran vuodet on harvinainen tietoteos, mutta myös häikäilemätön syytösryöppy Viinasen aikalaisista poliitikoista. Hänen ensimmäisen hallituksensa pääministeri Esko Aho ja toisen hallituksensa pääministeri saavat hekin kyytiä, mutta myös ymmärrystä.

Monet muut silloiset ja vielä nykyisetkin huippupoliitikot saavat pelkästään isän kädestä.

kovimmin viinanen kohtelee omia puoluetovereitaan, joiden rinnalla Keskustasta tulilinjalle haettu Mauri Pekkarinen on pelkästään pieni juonittelija. Kokoomuksen silloiset suurmiehet Raimo Ilaskiv i, alkujaan Hämäläinen, Harri Holkeri ja Ilkka Suominen ovat joko kovakalloisia juonittelijoita tai muuten vaan vastenmielisiä tyyppejä.

Vaikka Erkki Tuomioja oli päävastustajia, häneen Viinanen suhtautuu melko suopeasti. Esko Seppänen on hänen keskustelukumppaninsa edellisessä kirjassa Vasen oikea, oikea vasen , joten nämä yhteisen sairauden, Parkinsonin taudin yhdistämät korpit eivät toistensa silmää tässäkään kirjassa noki. Eskon huima poika ei kuitenkaan ole saanut etunimeään Viinaselta.

Iiro Viinasen kirja on tuore. Siihen on ehtinyt myös nykyhallituksemme ryöpyttäminen erityisesti siksi, että Aleksander Stubb ja hänen kokematon tiiminsä on tehnyt saamattomuuden Suomen ennätyksen, mitä valtion velkaantumisen estämiseen ja talouselämän elvyttämiseen tulee.

Iiro Viinanen on siis huolissaan. Niin hän on tosin ollut aina. Erotessaan vuosituhannen vaiheessa vakuutusyhtiö Pohjolan pääjohtajan paikalta hän saattoi aavistella, ettei pian ole koko itsenäistä Pohjolaa. Pianhan sen Osuuspankkien keskusosuuspankki OKO sitten nielaisikin.

Riihimäkeläinen separaattoreiden valmistaja oli ylikoulutettu jatkamaan tätä Suomen keskustalle läheisten laitteiden valmistamista ja tuotekehittelyä. Lisäksi rautatiesillan vieressä sijainneessa kodissa joutui heräämään monta kertaa yössä. Vahvat veljekset Iiro ja Jukka ryhtyivät palvelemaan yhteiskuntaa ja ansaitsemaan lopulta yrityselämässä palkkoja, joista pienipalkkaiset poliitikkomme eivät osaa edes uneksia. Samassa sarjassa nyrkkeilee Keskustan puheenjohtaja Juha Sipilä , johon Iirolla on suunnilleen yhtä hyväksyvä suhtautuminen kuin mielipidetiedusteluiden mukaan äänioikeutta käyttävällä Suomen kansalla. Sipiläkään ei ole poliittinen broileri.

Vaaran vuodet on yleensä sijoitettu vuoteen 1947, jolloin Mauno Pekkalan hallitusta ja sen sisäministeri Yrjö Leinoa puolisoineen (Hertta Kuusinen) epäiltiin vallankumouksen suunnittelusta asekätköjen paljastuttua.

Tuohon aikaan verrattuna 1992 vararikkoon ajautumassa ollut Suomi ja sen pelastanut Aho-Viinanen hallitus tarjosivat kuitenkin sellaisen historian vaiheen, josta on muutakin näyttöä kuin Iiro Viinasesta kertovat kirjat.

Journalismia moititaan nykyisin liiasta ilkeämielisyydestä ja katkeruudesta sekä joutaviin asioihin takertumisesta. Ja oikein moititaankin. Iiro Viinasen ja Kalle Heiskasen yhteinen aikaansaannos pudottaa kuitenkin tuon riman, mitä poliittiseen keskusteluun tulee.

Siinä jäävät nykyisin Lahdessa asuvan ministeri Iiro Viinasen Vesijärven sinnikkäät suojeluhankkeet taka-alalle, samoin se, että presidentti Tarja Halonen sivuutti Viinasen ministerihakemuksen ja vaihtoi tilalle Ulla Puolanteen , lahtelaisen rivipoliitikon, joka ensimmäisenä kokoomuslaisena liputti hänen puolestaan tiukassa vaalissa Esko Ahoa vastaan.

”Iiro Viinanen on siis huolissaan. Niin hän on tosin ollut aina.”