Korkeinta sotilaskunniaa, syvintä sodan tragiikkaa

Mannerheim-ristin ritarit

Erinomaisen urheuden, taistellen saavutettujen erittäin tärkeiden tulosten tai erikoisen ansiokkaasti johdettujen sotatoimien palkitsemiseksi voidaan Suomen puolustusvoimain sotilas hänen sotilasarvostaan riippumatta nimittää Vapaudenristin 1. tai 2. luokan Mannerheim-ristin ritariksi. Vuoden 2011 jälkeen on ollut elossa ainoastaan yksi ritari, nyt 97-vuotias Tuomas Gerdt. Hänen ritarinimitysnumeronsa on 95.

Teksti: Heikki Lehtonen

16. joulukuuta 1940 annettiin Suomessa asetus uudesta kunniamerkistä, Mannerheim-rististä, jonka saajalle myös myönnettiin ritarin arvo. Asetus poikkesi aikaisemmasta kunniamerkkikäytännöstä, jossa kunniamerkkien arvokkuus perustui lähes täysin niiden saajien sotilasarvoon: mitä korkeampi sotilasarvo, sitä korkeammat kunniamerkit.

Marsalkka Mannerheim näki tässä epäkohdan ja halusi perustaa arvokkaimman sotatoimista myönnettävän kunniamerkin, joka perustuisi ainoastaan saajiensa tekoihin ja saavutuksiin, täysin näiden sotilasarvoista riippumatta.

Ensimmäinen ritari nimitettiin 22.7.1941. Hän oli eversti Ruben Lagus , myöhemmin kenraalimajuriksi kohonnut, maineikas panssaridivisioonan komentaja. Kun kaksi seuraavaa ritaria olivat kenraalimajuri Paavo Talvela ja eversti Erkki Raappana , ei ollut yllätys, että kansan keskuudessa alettiin puhua Mannerheim-ristin sotilasarvosta riippumattomuuden olevan pelkkää silmänlumetta ja ritarinimitysten päätyvän vain korkeimmille upseereille.

Neljännen ritarinimityksen kohdistuttua sotamies Vilho Rättöön alkoi oheisesta taulukosta selville käyvä kehitys, jonka tuloksena voidaan nähdä aiotun sotilasarvodemokratian toteutuneen varsin hyvin.

Sotilasarvovälille vänrikki/kornetti–luutnantti–kapteeni on osunut poikkeavan suuri määrä ritarinimityksiä, 59 nimitystä eli lähes kolmasosa kaikista. Nämä sotilasarvot olivat tyypillisiä joukkueenjohtajien ja komppanianpäälliköiden arvoja.

Näissä tehtävissä esimies luonnostaan päätyi johtamaan esimerkillään joukkoaan edestä. Tämä johti usein tilanteisiin, joissa poikkeukselliset sotilaalliset suoritukset ja aikaansaannokset tulivat mahdollisiksi todennäköisemmin kuin taempana taistelleiden kohdalla. Tämän kolikon surullinen kääntöpuoli nähdään tutkittaessa kaatuneiden ritarien sotilasarvojakautumaa. Nuorten upseerien ritariristi sai liian usein seuraajakseen sankariristin.

Suomea puolusti sodassa suuri nuorten miesten joukko – suuren nuorten naisten joukon korvaamattoman arvokkaasti tukemana. Kaikkien Mannerheim-ristin ritareiden keskimääräinen ikä oli 32 vuotta, mutta on huomattava, että 106 ritaria 191:stä oli korkeintaan 30-vuotiaita ja 72% kaikista korkeintaan 35-vuotiaita.

Kolme nuorinta ritaria olivat nimityspäivinään 19-vuotiaita poikia: jääkäri Taavi Törmälehto, kersantti Lauri Skyttä ja sotamies Eero Seppänen. Heistä poikkeuksellisen varhain kersantiksi ylennyt Skyttä oli nimityspäivänään nuorin. Täysi-ikäisyyden ikäraja oli sotavuosina 21 vuotta, joten nämä nuorukaiset eivät olisi saaneet äänestää valtiollisissa vaaleissa eivätkä ostaa laillisesti alkoholijuomia. Onneksi he täyttivät kunniakkaalla tavalla maanpuolustukselle määritetyt ikärajavaatimukset. Ritareiden keski-ikää puolestaan nostivat ikähaarukassa 46–55 vuotta olleet 20 jääkäriä, muista ritareista poikkeavilla perusteilla nimitetyt iäkkäät kenraalit Vilho Petter Nenonen ja Rudolf Walden sekä lokakuun 1941 nimityshetkellään 74-vuotias sotamarsalkka Mannerheim.

Ritarinimitysten vuosittainen lukumäärä korreloi hyvin sodan kulloisenkin luonteen kanssa. Jatkosodan alun aktiivinen hyökkäysvaihe johti vuoden 1941 jälkipuoliskolta seuraavan vuoden alkuvaiheeseen saakka runsaaseen nimitysmäärään. Vuosi 1943 oli kokonaisuudessaan suhteellisen tapahtumattoman asemasodan aikaa.

Vuotta 1944 luonnehti voimakkaimmin Neuvostoliiton 9. kesäkuuta alkanut ankara suurhyökkäys, jonka torjunnassa kunnostautuneista sotilaista useita nimitettiin ritareiksi – näistä varsin moni kaatumisensa jälkeen. Vuonna 1945 nimitettiin vielä kahdeksan ritaria, useimmat näistä jatkosodan aikaiseen kunnostautumiseen perustuen.

Karjalassa syntyneitä ritareita on muihin maakuntiin suhteutettuna huomattavasti enemmän. Tärkeä tähän vaikuttanut tekijä oli varmasti maakunnan kriittinen sijainti vihollismaahamme nähden. Karjala oli ollut jo talvisodassa idästä tulevan hyökkäyksen kaakkoisella pääreitillä. Maakunnan sotilaat puolustivat maataan kahdella tavalla: koko isänmaataan sekä monen maatilan isännän ja pojan kohdalla omaa, omistamaansa maata. Tämä varmasti antoi karjalaissotilaille lisämotivaatiota, josta monessa tapauksessa seurasi ritarinimityksiin johtaneita tekoja.

Ritareista kaksi olivat nimityshetkellään Neuvostoliiton kansalaisia, Inkerinmaalta Suomeen 1930-luvulla parempaa elämää etsimään tulleet kaukopartioylikersantit Antti Vorho ja Mikko Pöllä . He saivat Suomen kansalaisuuden presidentti Mannerheimin päätöksellä vuonna 1945, mutta poistuivat sodan jälkeisissä epävarmoissa oloissa maasta. Antti Vorho siirtyi Ruotsiin, ruotsalaisti nimensä muotoon Vallebro ja toimi puuseppänä Lyckselen kaupungissa, minne hänet on haudattu.

Mikko Pöllä poistui Venezuelaan, missä toimi työmiehenä, tarjoilijana ja matkamuistokauppiaana. Hän palasi Suomeen 1960-luvun puolivälissä saatuaan työpaikan Geologisen Tutkimuslaitoksen työnjohtajana. Työn tarjosi hänelle laitoksen pääjohtaja Vladi Marmo , Mikko Pöllän sodanaikainen kaukopartioaseveli. Marmo osoitti toimenpiteellään kunnioitettavaa kansalaisrohkeutta 1960-luvun Suomen veteraanivastaisessa ilmapiirissä.

Kaikki 191 Mannerheim-ristin ritaria nimitettiin jatkosodan ja Lapin sodan aikaisista suorituksista. Näissä sodissa kaatui tai katosi yhteensä noin 64 000 suomalaissotilasta. Suomen joukkojen miesvahvuus oli elokuussa 1944 noin 531 000, josta laskettuna sotilaistamme menetettiin kaatuneina noin 12 prosenttia. Lapin sodan osuus kaatuneista ja kadonneista oli 1 036 sotilasta. Mannerheim-ristin ritareita kaatui 28, ensimmäisenä korpraali Arvid Janhunen 26. marraskuuta 1941 ja viimeisenä ilmavoimien luutnantti Paavo Kahla , joka katosi tiedustelulennolla Kittilässä Lapin sodan aikana 23.10.1944. Muista syistä kuoli sodan aikana kymmenen ritaria: sairauksiin tai tapaturmaisesti, yksi oman käden kautta.

Ankarin sotavuosi oli 1944, jonka aikana 17 ritaria kaatui, näistä 12 kesällä tapahtuneen Neuvostoliiton suurhyökkäyksen aikana. Runsaan kahden viikon aikavälillä 13.–28.6. kaatui yhdeksän ritaria, joista viisi nimitettiin ritareiksi postuumisti. Kaikkiaan kaatumistensa jälkeen nimitettiin yksitoista ritaria. Tämän artikkelin ohessa taulukko kertoo omaa selkeää kieltään vuoden 1944 erityisestä traagisuudesta.

MITÄ?