Muurmannin suomalaiskylissä vallitsi suuri pelko ja epätietoisuus: Entä jos minutkin leimataan kansanviholliseksi?

Väitöskirjatutkija, kirjailija Tarja Lappalaisen ja sotahistorian professori Martti Turtolan uutuuskirja Stalinin tappamat – Muurmannin suomalaisten pitkä ja musta yö kertoo Josif Stalinin vainoista Muurmannin suomalaisia kohtaan.

Teksti: Reetta Reinman

Diktaattori Josif Stalin tuhosi Muurmannin rantojen kukoistavan suomalaisyhteisön niin perusteellisesti, että uutuuskirjoittajien, Tarja Lappalaisen ja Martti Turtolan mukaan voidaan perustellusti puhua kansanmurhasta. Lappalainen keskittyy kirjassa Muurmannin elämään lukuisine mielenkiintoisine yksityiskohtineen. Hänen kertomuksensa keskittyvät kauhun ja vainojen vuosien yksilötarinoihin, joista ei puutu hauskoja sattumuksia eikä keskinäisiä kahinoita ja traagisia kohtaloitakaan.

Sotahistorian professori ja poliittisen historian tutkija Martti Turtola antaa puolestaan aiheelle laajemmat puitteet.

Uudisasukkaiksi Suomesta

Suomalaisia saapui Venäjän puoleisille Jäämeren rannoille 1800-luvun puolivälin jälkeen. Syynä olivat Suomea riivaavat ankarat nälkävuodet, mutta myös seikkailunhalu. Aivan ensimmäisten joukossa alueelle asettuivat kuusamolaiset veljekset Taneli ja Heikki Kellinsalmi.

Alueelle tuli lisää suomalaisia 1900-luvun alkuvuosina Muurmannin ratatöiden kyljessä. Hieman tämän jälkeen Suomen sisällissodan jälkimainingeissa 1918 Muurmannin suomalaiskyliin alkoi saapua punakaartilaisia ja poliittisia pakolaisia. Nämä asettuivat muun muassa Uuraan, josta tuli yksi rantojen suurimmista suomalaiskylistä. Näitä kyliä nousi yksi toisensa jälkeen. Lopulta niitä oli liki 50. Suomalaisia kansakouluja oli runsaasti, ja myös kirjoja sekä kaksi suomalaista sanomalehteäkin ilmestyi alueella.

Suomalaiset ”imperialismin

vakoilijoita ja terroristeja”

1930-luvun alussa kaikki näytti vielä hyvältä Muurmannin rannoilla, mutta sitten ilmapiiri alkoi kiristyä ja muuttua yhä pahaenteisemmäksi ja ahdistavammaksi. Synkimmän pelot kävivät toteen diktaattori Josif Stalinin käynnistäessä ennen näkemättömän julman, tuskallisen ja järkyttävän murhenäytelmän Muurmannin alueella vuodesta 1937 alkaen.

Merkkejä oli häilynyt ilmassa jo hieman aiemmin. Vainoja varten kommunistisen puolueen Murmanskin aluekomitea oli saanut avukseen Leningradissa ”menestyksellisesti” toimineen Ezsovan teurastusryhmän. Troikat eli kolmen miehen kenttäoikeudet tahkosivat kuolemantuomioita suomalaiskylissä yötä päivää. Oikeutta olivat jakamassa niin bolshevikit kuin NKVD:n eli kansankomissariaatin (myöh. sisäasianministeriö) edustajat.

Kuulustelumenetelmät olivat niin karmeita, että jopa Adolf Hitlerin kuolemanleirin kuulustelijat ottivat niistä oppia. Stalinin ja hänen käskyläistensä Neuvostoliitossa suomalaisia pidettiin järjestäytyneinä imperialismin vakoilijoina ja terroristeina, jotka Suomen valtio oli lähettänyt ja joille oli annettu tehtäväksi tuhota nuori Neuvostoliitto.

Troikkien toimesta suomalaisia miehiä alkoi öiseen aikaan kadota niin Uuran kuin Tuuloman eli Päiväjärven kylästä ja monista muistakin rannikkoseudun suomalaiskylistä. Julistus kansan viholliseksi riitti pidätyksen syyksi. Kadonneet eivät koskaan palanneet.

Hätäännys ja pelko –

olenko minä kansanvihollinen?

Suomalaiskylissä vallitsi suuri pelko ja epätietoisuus: Entä jos minutkin leimataan kansanviholliseksi? Kukaan ei ollut enää turvassa. ”Kansan vihollinen, yhteisön vihollinen, yhteisen asian vihollinen, kehityksen vihollinen”, näin hokivat pidättäjät. Kansan vihollisesta ei saanut jäädä edes nimeä ihmisten muistiin.

Kirjan kuvaliitteen otos Uuran nuorisoliiton puheenjohtaja Jalmari Pellon hautajaisista kertoo paljon. Pelto lepää arkussa. Kuvasta on häneltä, kansanviholliselta, leikattu kasvot pois jälkeenpäin. Tässä vaiheessa Uuran ja muiden suomalaiskylien loppu alkoi jo häämöttää.

Lappalainen toteaa, että nämä suomalaisiin sekä muihinkin ulkomaalaisiin kohdistuneet kauhuteot olivat vertaansa vailla. Kukaan ei pystynyt niihin puuttumaan, sillä teloitukset oli määrännyt Josif Stalin.

Suomalaisten vainot vain kiihtyivät sen jälkeen, kun talvisota alkoi. ”Suomi on provosoinut sodan Neuvostoliittoa vastaan”, propagandakoneisto huusi ja jylläsi. ”Suomi ampui Mainilan laukaukset ja hyökkäsi Neuvostoliiton kimppuun”, se lisäsi vettä myllyyn.

Suomalaisten omaisuus ja

asuinsijat ryöstetään

Vainot eivät lakanneet suomalaisten yllättäviin pidätyksiin ja teloituksiin. Kesällä 1940, muutama kuukausi talvisodan päättymisen jälkeen Stalin päätti häätää Muurmannin suomalaiset heidän kylistään ja kodeistaan. Suomalaisia oli silloin Kuolan niemimaalla, etupäässä Muurmannin rannalla arviolta 4 400 henkeä. Kaiken kaikkiaan Kuolan niemimaalta joutui muuttamaan pois yli 7 000 ulkomaalaista. Heidän tarkkaa määräänsä ei kuitenkaan tiedä kukaan.

Pääosa Muurmannin suomalaisista siirrettiin Karjalaan ja pieni osa Uralin taakse. Muut etniset ryhmät siirrettiin etupäässä Altain vuoristoon, Siperiaan. Tyhjentyneet suomalaiskylät ja niiden omaisuus annettiin venäläisille, jotka asettuivat suomalaistaloihin asumaan. Kirjassa todetaan, että Kuolan niemimaalla asuneista kansaryhmistä suomalaiset olivat vihatuimpia ja vainotuimpia.

Päiväjärveläiselle Moilasen papalle oli vähällä käydä hullusti, kun häntä ryhdyttiin evakuoimaan. Hän oli niin huonossa kunnossa, että hänelle kuten Anni Haltillekin piti tehdä kassi, joissa heidät siirrettiin veneestä laivaan. Yllättäen Moilasen kassi irtosi nosturin koukusta ja pappa molskahti mereen. Onneksi hänet saatiin nostettua merestä elävänä pois. Murmanskissa kaikki ahdettiin härkävaunuihin tavaroineen päivineen. Junan ovet pidettiin lukittuna kaksi vuorokautta yhteen soittoon. Kun suomalaiset olivat saapuneet Karhumäkeen, heidät lastattiin proomuihin, ja matka jatkui Äänisen rantojen vanhoihin kyliin.

Muurmannin suomalaiset

näännytettiin nälkään

Arkangelin metsissä

Jatkosodan sytyttyä kesällä 1941 Neuvostoliiton ja Suomen välillä Karjalaan pakkosiirretyt Muurmannin suomalaiset määrättiin jo syksyllä uudelle evakkomatkalle Arkangelin metsiin. Matkan tarkoituksena oli näännyttää heidät nälkään.

Kirjan mukaan tämä evakkomatka oli vieläkin tuhoisampi kuin ensimmäinen matka Muurmannista Karjalaan vuonna 1940. Arkangeliin lähdettiin junilla. Mitään kunnollista ruokaa evakoilla ei ollut mukanaan, eikä sitä heille annettu. Toisilla ei ollut ruokaa lainkaan. Hirvittävää ja suunnitelmallista Stalinin taholta oli, että junia seisotettiin tarkoituksella asemilla, niin että evakot joutuivat asumaan yhtäjaksoisesti viikkoja tarkasti vartioiduilla rautatieasemilla. He saivat elantonsa ainoastaan kaikenlaisista jätteistä, madoista ja eläinten raadoista, koirista ja kissoista sekä maasta löytämistään mädäntyneistä perunoista. Näin suomalaisia nääntyi runsain määrin jo ennen Arkangeliin saapumista marraskuun 10. päivänä.

Arkangelissa osa suomalaisista sijoitettiin metsätyömaille. Meni kauan, ennen kuin he saivat ensimmäisen oikean leipäannoksensa. Toisinaan he saivat kauraleipää, mutta tässäkin oli juoni takana. Leipä oli näet tehty puhdistamattomasta kaurasta, joka oli jauhettu jauhoksi kaikkine akanoineen. Okainen leipä repi vatsan ja suoliston verille. Kuka söi sitä ankarassa nälässä, kuoli. Päiväjärven suomalaisista evakoista kuoli noin 90 prosenttia ja Uuran kylälän asukkaista nääntyi noin 75 prosenttia.

Maria Kennelin ja

pienen Reinon kohtalo

Uuralaisten joukossa oli myös Maria (aik. Mantere), joka oli Kennel, Oiva ja Veikko Mantereen äiti. Hän menehtyi Arkangelin Plesetskin rautatieasemalla. Viimeisinä hetkinään vaikeasti sairas Maria kutsui luokseen vangittuja lapsiaan, niin kauan kunnes armahtava pimeys otti hänet valtaansa ja hän sulki silmänsä tältä maailmalta. Kunpa hän olisi edes tiennyt, missä olivat hänen lastensa Oiva ja Veikko Mantereen viimeiset leposijat. Sekin jäi sumun peittoon.

Marian kuoleman jälkeen hänen miniänsä, Oiva Mantereen puolison Tyynen (o.s. Heikkinen) neljävuotias veli Reino sairastui kurkkumätään. Pojan henki kulki vaikeasti, ja Tyyne vei hänet Arkangelissa lääkäriin.

Lääkäri Neveroskaja vastasi hätääntyneelle Tyynelle kylmästi, ettei kansanvihollisten lapsiin uhrata lääkkeitä. ”Aiotte kumota neuvostovallan ja valloittaa Kuolan niemimaan. Te ette tarvitse mitään!” pauhasi hän. Niine hyvineen Veikko kuoli siskonsa käsivarsille. Haudalle Tyyne hankki valkoisen ristin.

Veikon ja Marian kohtalo ei ollut mitenkään ainutlaatuinen. Sairaus, kylmyys ja nälkä niittivät runsaasti satoaan, ja tämä oli Stalinin tarkoitus. Ennen niin elävän ja vireän Muurmannin suomalaisyhteisön osalta voidaankin puhua täydellä syyllä kansanmurhasta, joka kulminoitui Arkangelin metsiin, vaikkakin kaikilla Stalinin vankileireillä käytiin samaa taistelua kuolemasta ja elämästä.

Kirja kertoo kyläläisten keskinäisistäkin sattumuksista

Kirjassaan Lappalainen kertoo myös monia tarinoita ja sattumuksia Muurmannin suomalaisten elämästä ennen vainoja ja niiden jälkeen. Esimerkiksi Suojeluspoliisi (Supo) jahtasi Muurmannin suomalaista Sven Lokkaa 1900-luvun loppupuolelta.

1800-luvun lopulla taas uuralaiset hankkivat itselleen kirkkoa. Rakennushanketta rahoitettiin ahkerasti myös Suomesta käsin. 1880-luvulla uuralaiset uskoivat kirkon rakentamisen Maurits Bergströmille, joka kävikin siihen viipymättä käsiksi. Kyläläiset luottivat täysin omaan mieheensä. Kun Bergström lukuisin eri perustein pyysi kaikki kirkkohankkeeseen kerätyt viisisataa hopearuplaa itselleen, joka oli tuohon aikaan suuri summa, he lopulta suostuivat pyyntöön. Mies kiitti luottamuksesta, keräsi kamppeensa ja hiipi perheinen salaa kylästä. Hän luikki puolisonsa kanssa Pohjois-Amerikkaan lähtevään valtamerilaivaan Vesisaaresta ja aloitti siellä uuden elämän hopearahat hyppysissään.

Mielenkiintoisia ovat myös suomalaisten muut keskinäiset kahinat sekä ystävyydet ja rakkaudet.

”– Stalinin ja hänen käskyläistensä Neuvostoliitossa suomalaisia pidettiin järjestäytyneinä imperialismin vakoilijoina ja terroristeina, jotka Suomen valtio oli lähettänyt ja joille oli annettu tehtäväksi tuhota nuori Neuvostoliitto.”