Arktisen luonnon kansainvälistä yliopistotutkimusta Suomi-neidon Käsivarressa

Pohjoinen Jäämeri puhaltaa Kilpisjärven luontoon merellisen tuulahduksen.

Teksti: Reetta Reinman Kuvat: Antero Järvinen

Suomi-neidon Käsivarressa, 40 kilometrin päässä Pohjoiselta Jäämereltä sijaitsevalla Kilpisjärvellä on ainutlaatuinen luonto. Alue on lähes 500 metriä meren pinnan yläpuolella.

Maisemaa hallitsevat suurtunturit, kuten Saana (1029 m), Termisvaara (1024 m) ja Halti (1328 m) ovat syntyneet Skandien vuorenpoimutuksen aikaan. Myöhemmin tapahtuneet siirrokset, maankohoamiset ja eroosio ovat voimistaneet korkeussuhteita entisestään. Suomen korkein kohta sijaitsee Halti-tunturin Haldičohkka-nimisen sivuhuipun rinteellä.

Kilpisjärvi sijaitsee myös geologisesti hyvin ainutlaatuisessa paikassa: Suomen ikivanha 2,8 miljardia vuotta vanha peruskallio kohtaa Kölivuoriston verrattain nuoren 400–600 miljoonan vuoden ikäisen kallioperän. Nuoressa kallioperässä on helposti rapautuvaa kalkkipitoista dolomiittia. Alueen yleisin kivilaji on granodioriitti. Lisäksi peruskalliossa on runsaasti graniittia ja graniittigneissia.

Kilpisjärven ilmastoa leimaa merellisyys, pohjoisuus ja korkeus. Koska alue sijaitsee lähes 500 metriä meren pinnan yläpuolella ja on noin 40 kilometrin päässä Pohjoiselta Jäämereltä, on sen ilmasto varsin arktinen. Vuoden keskilämpötila yksi Manner-Euroopan alhaisimmista, vain -2,3 °C ja heinäkuussakin vain +10,9 °C. Lumipeite sataa useimmiten syys-lokakuussa ja sulaa pois vasta kesäkuun alkupuolella. Mallan rinteillä saattaa löytyä ympärivuotisia lumilaikkuja.

Käsivarren erämaa-alueella esiintyy vaateliaita pohjoisen eläinlajeja, kuten tunturisopuleita, tunturihaukkoja, tunturipöllöjä toisinaan jopa naaleja. Alueen karu ja kylmä elinympäristö tarjoaa niukasti elinmahdollisuuksia, joten kaikkia eläimiä on verraten vähän. Poikkeuksen muodostavat sopulien ja muiden pikkujyrsijöiden huippuvuodet.

Alueen eläin- ja kasvimäärissä on suurta vuosittaista vaihtelua. Pikkunisäkkäitä, esimerkiksi tunturisopuleita ja muita myyriä on runsaasti 4–5 vuoden välein, jolloin myös niitä saalistavien petojen, kuten ketun, kärpän, piekanan, suopöllön ja tunturikihun, määrät ovat huipussaan. Missään muualla maailmassa ei ole myöskään niin runsaasti sinirintoja kuin Kilpisjärven kylää ympäröivissä tunturikoivikoissa. Koivikosta saattaa löytää myös metsäjäniksen tai harmaakuvemyyrän.

Vaateliaat lohikalat, kuten rautu, taimen ja siika, viihtyvät runsashappisissa tunturivesissä. Suurtuntureilla on monia harvinaisia perhoslajeja, joiden nuoruusvaiheet elävät vain tietyillä tunturikasveilla.

Kilpisjärven alueella talvi kestää melkein ympäri vuoden. Kasvukauden pituus on vaivaiset 100 vuorokautta. Jäät lähtevät Kilpisjärvestä juhannuksen tienoilla. Siitä huolimatta kasvillisuus on runsasta. Tunturikoivumetsät ulottuvat 600 metriin asti. Siitä ylöspäin paljakkaa peittää vaivaiskoivu ja monet muut kasvit, sammalet ja jäkälät.

Kaikkein ylimpänä sinnittelee suomalaisten kukkakasvien korkeusennätystä pitävä jääleinikki, jonka kannat ovat kuitenkin viimeisten vuosikymmenten aikana vähentyneet dramaattisesti.

– Jääleinikin ahdingon syy on porojen ylilaidunnus. Se ei kestä jatkuvaa syödyksi tulemista, vaan kääpiöityy, lakkaa kukkimasta ja lopulta kuolee, kertoo Helsingin yliopiston Kilpisjärven biologisen aseman johtaja, professori Antero Järvinen .

Kilpisjärven alueen maaperä on paikoin kalkkipitoinen. Siksi seudulle esiintyy runsaasti erilaisia kalkinvaatijakasveja ja -sammalia. Kun Kilpisjärvi on vain 40 kilometrin päässä Pohjoiselta Jäämereltä, niin tästä syystä alueella esiintyy suomalaisittain poikkeuksellisia mereisiä lajeja, kuten ruohokanukkoja.

Kilpisjärven biologisen aseman juuret ulottuvat vuoteen 1946, jolloin professori Olavi Kalela aloitti oppilaineen tunturisopulien vaellustutkimuksensa. Kalela ehdotti Helsingin yliopistolle biologisen aseman perustamista Kilpisjärvelle, Saana-tunturin kupeeseen. Vuonna 1963 yliopistolla tehtiinkin päätös aseman perustamisesta. Virallisesti tämä Helsingin yliopiston pohjoisin toimipiste aloitti toimintansa vuonna 1964.

Kilpisjärven biologisella asemalla tehtävän tutkimuksen selkärangan muodostavat pitkäaikaisseurannat ja niistä kumpuava tutkimus. Monet näistä seurantatutkimuksista ovat maailmanlaajuisestikin omaa luokkaansa. Esimerkiksi pikkunisäkkäiden, kuten tunturisopulien vuodesta 1946 keskeytyksettä jatkunut seuranta on sarjassaan yksi maailman pitkäkestoisimmista. Myös kololintujen pesintää on seurattu hyvin pitkään, vuodesta 1957 lähtien.

Eliöiden sopeutuminen ankariin luonnonoloihin ja luonnonmuutoksiin on nykyään keskeisiä tutkimusaiheita.

– Vuosien saatossa Kilpisjärven biologisen aseman toiminta on kansainvälistynyt. Nykyisin ulkomaisten tutkijoiden osuus on jo lähes 50%. Ulkomaiset tutkijat voivat saada tutkimuksilleen rahoitusta pohjoisten tutkimusasemien yhteisestä EU:n INTERACT-hankkeesta, Järvinen kertoo.

”– Suomen korkein kohta sijaitsee Halti-tunturin Haldičohkka-nimisen sivuhuipun rinteellä.”