Savusaunan rakennuspuut on itse kaadettu, karsittu ja kuorittu

Hirvensalmella Malvaniemessä Puulaveden rannalla sijaitsee alkujaan jyväskyläläisen, mutta nyttemmin mikkeliläistyneen arkkitehtipariskunnan Anna-Maija ja Martti Jaatisen kesämökki. Mökki on rakennettu 1960-luvun puolivälissä pakopaikaksi. Jaatiset asuivat tuolloin Helsingissä ja mökille mentiin aina rauhoittumaan.

Teksti ja kuvat: Virpi Piippo

Hirvensalmi on Mikkelistä noin 40 kilometriä länteen sijaitseva kunta, jossa on paljon kesäasukkaita. Moni nuoruudessa täällä asunut on myös pysyvästi paluumuuttanut tälle kauniille järviseudulle, Puulaveden rannoille.

Anna-Maija Jaatisen äidin puolen suvulla oli alueella maita, ja mökkitontti ostettiin sukulaisilta.

Mökin tontilla oli valtavat määrät mustikoita, kun Anna-Maija ja Martti sitä ensimmäisen kerran kävivät katsomassa. Tästä mökki sai nimen Mustikka. Myös puolukoita on runsaasti, läheiseltä hakkuualueelta löytyy vadelmia, ja ympärillä on monipuoliset sienimaastotkin.

Mökki oli erityisesti rakennusaikanaan moderni: tasakattoinen ja lattiasta kattoon olevat lämpölasit. Perinteisen sen aikaisen mökkikäsityksen mukaisesti se oli kuitenkin yksinkertainen, sähköä eikä juoksevaa vettä ollut.

Luonnollisesti mökki oli arkkitehtipariskunnan itsensä suunnittelema.

– Isoilla ikkunoilla oli myös haittapuolensa, sillä usein mökille tultaessa löysimme ikkunan alta siihen törmänneen kuolleen linnun. Verhoja ei aina muistettu vetää ikkunan eteen lähtiessä. Hautasimme linnun ja teimme puusta ristin haudalle. Lopulta aitan taakse muodostui pieni lintujen hautausmaa, jossa oli parikymmentä hautaa risteineen, muistelee perheen toiseksi vanhin poika, 47-vuotias Mikko Jaatinen .

Pihapiirissä on kolme alkuperäistä 1960-luvun aikaista rakennusta: noin 20 neliöinen saunamökki ja aittarakennus, jossa mahtui nukkumaan kaksi lavereilla sekä vajarakennus, johon kuuluu lisäksi puuliiteri ja pikkula eli huussi.

Lasten rituaaleihin kuului rynnätä heti mökille päästyä rakentamaan liuskeisista kivistä ja savesta pieniä uuneja. Kukin teki omansa.

Koko päivän kestävän urakan jälkeen kiitos seisoi, kun siihen sytytettiin risuista ja puutikuista tuli. Uunin ’savilaastit’ eivät kestäneet sadetta. Seuraavalla mökkikerralla piti rakentaa aina uusi uuni, mikä olikin se juttu.

Mökillä riitti työtä. Kukaan ei laiskotellut. Oli tienreunojen risusavottaa vesurin kanssa, puiden kaatamista ja halkojen tekoa. Aina oli joku projekti käynnissä ja jotakin uutta rakennettiin.

Saunan lämmitykset ja veden kantamiset olivat vakiopuuhaa.

Loppukesästä marjoja ja sieniä kerättiin joka kerta, tosin lapset eivät asiasta innostuneet.

Kun tunnin keräämisen jälkeen pienen ämpärin pohja vasta hädin tuskin peittyi, vanhemmat antoivat vapautuksen tehtävästä. Ämpärillinen mustikoita oli kyllä tuon tunnin aikana löytänyt tiensä pieniin vatsoihin.

Mikko jatkaa 1970-luvun muistelua:

– Meillä oli perinteinen suomalainen soutuvene, jossa oli neliheppainen Johnson-perämoottori. Sillä yritettiin matkia vesihiihtoa vetämällä Sarviksen pulkkaa veneen perässä narussa. Kun olimme pieniä, niin se oli ihan hauskaa ja onnistui välillä yllättävän hyvin. Tosin kyllä siinä räpiköitiin aika tavalla myös vedessä.

Vaikka neliheppainen perämoottori oli vaatimaton, nosti se perinteisen kapeakärkisen ja -peräisen soutuveneen kokan pystyyn.

Ratkaisu löytyi pikkusisko Annasta , jonka veljekset laittoivat soutuveneen keulaan istumaan painoksi.

– Soutuveneellä teimme usein myös retkiä kalliosaareen parin kilometrin päähän. Siellä seikkailimme pienissä kallionhalkeamissa, joihin pieninä poikina mahduimme juuri ja juuri.

Mikko muistelee , että saunan lämmitys oli tärkeää mökkipuuhaa. Kertalämmitteinen kiuas piti lämmittää kunnolla kuumaksi. Ison kivipesän oli hyvä olla punahehkuinen. Kolmesta neljään pesällistä riitti yleensä tähän. Mutta menihän siihen koko iltapäivä. Lopuksi hiilloksen piti kokonaan hiipua, piippu ja kiukaan luukut kiinni ja häkälöylyt ovi avoinna.

Lämpöä säädettiin löylyluukkua avaamalla. Halutessaan lämmöt sai nostettua reilusti yli 120 asteen.

– Tietysti sitä kokeiltiin, mutta yleensä saunottiin 90–100 asteessa.

Koko perhe saunoi illalla kunnolla. Äiti ja tytär Anna kävivät omalla vuorolla vähän kevyemmillä lämmöillä. Pojat sitten isän kanssa. Järven ja saunan väliä ravattiin tiuhaan.

Saunomisen jälkeen löylyluukku suljettiin. Vaikka saunasta tunnuttiin ottavan kaikki irti illalla, niin seuraavana aamuna saunan lämpö nousi helposti 80 asteeseen, kun löylyluukun taas avasi.

– Kiuas varasi mahtavasti lämpöä vielä aamusaunaakin varten.

Hyviä saunamuistoja on paljon, lisäksi Mikko muistelee kaihoten nahkeaa hapankorppua.

– Me lapset odotimme innoissamme 1970-luvulla, että saamme nahkeaa hapankorppua mökille tultaessa. Oululaisen hapankorppuja oli aina mökin keittiön ylähyllyllä. Kylmässä ja vähän kosteassa mökissä hapankorppu poissa ollessamme muuttui nahkeaksi ja oli meidän lasten mielestä herkkua.

Pikkulan saavin tyhjennys oli huki, jota kukaan ei olisi halunnut tehdä.

– Kaivoimme ison kuopan ja tungimme vessapaperia sieraimet täyteen, laitoimme Sisua suuhun ja yritimme pidättää hengitystä koko operaation ajan.

Jossain välissä oli vedettävä kuitenkin henkeä ja tuntui, että suojaus petti täysin.

– Aikuisena olen pari kertaa tehnyt saman tyhjennyksen ja silloin huvitti. Homma ei loppujen lopuksi ole kovin kummoinen: sen kun vain kaivoi kuopan ja kaatoi ämpärin muutamassa sekunnissa sinne. Teimme lapsena operaatiosta hirveän draaman, joka kyllä tuntui silloin täysin todelliselta kauhulta.

Nykyinen mökin pikkula on hajuton ja huoleton, ilman tuota saavia.

1980-luvun alussa rakennettiin savusauna, johon kaadettiin, karsittiin ja kuorittiin itse puut talvipakkasilla helmikuussa.

– Meidät pojat lähetettiin kaatamaan puita savusaunaa varten. Ennen lähtöä isä varoitteli, että jos kirveellä lyö jalkaan, niin jalka on entinen, joten olkaahan varovaisia.

Vaikka puut kaadettiin moottorisahalla, niin pitihän Mikon tietysti esittää oikeaa metsämiestä.

– Päätin kaataa yhden pienen koivun perinteisesti kirveellä hakkaamalla. Iskin kirveen reippaalla heilautuksella koivun runkoon. Raskas kirves kimposikin umpijäisestä koivun kyljestä suoraan vasempaan jalkaterääni. Saappaaseen tuli 10 sentin pituinen viilto, jalkaan iso ja syvä haava.

– Isoveli Juhana kantoi minut reppuselässä pois metsästä umpihangessa, koska auto oli pitänyt jättää talvella isomman tien varteen. Haava tikattiin sisältä ja päältä lukuisilla neuleilla Mikkelin terveyskeskuksessa. Isku oli niin kova, että se olisi voinut pilata koko jalan, mutta kuin ihmeen kaupalla kirveen terä osui millintarkasti jänteiden väliin, eikä luitakaan mennyt rikki. Jalka parani hyvin.

– Iso arpi on kuitenkin muistona 30 vuoden takaisesta onnettomuudesta, Mikko kertoo.

1970-luvun lopulla oli vallalla kova tennisbuumi. Jaatisten mökille rakennettiin 1980-luvun puolivälissä tennisinnostuksen loppuvaiheissa mökkitontille ja keskelle metsää tenniskenttä.

Sille kävi niin kuin savusaunallekin: käyttö oli lopulta aika vähäistä.

Samoihin aikoihin kentän valmistumisen kanssa lapset aikuistuivat, lähtivät opiskelemaan ja perheitä perustamaan. Mökillä käynnit harvenivat. Kenttä olisi vaatinut jatkuvaa ylläpitoa, ja niin tenniskenttä alkoi pikkuhiljaa rapistua.

Varsinainen isompi päämökki oli ollut suunnitelmissa alusta alkaen.

Perheen ruuhkavuodet 1970-luvulla pitivät huolen siitä, ettei sen toteuttamiseen tuolloin jäänyt aikaa. 25 vuoden ajan koko 6-henkinen perhe nukkui mökkireissut pienessä 20 neliön mökissä lavereilla, niin että jalat olivat toisten päässä kiinni. Sopu antoi sijaa.

Päämökki alkoi lopulta nousta 1980-luvun viimeisinä vuosina.

Päämökkiin tuli kolme makuuhuonetta ja avoin ruokasali/olohuone sekä keittiö.

Sähköt toivat helpotusta moneen arkiseen asiaan, mutta vesi kannettiin edelleen kotoa kanistereissa ja saunaan ämpäreillä järvestä.

Isompi päämökki rakennettiin kokonaan oman perheen voimin. Vanhempien avuksi saapuivat joka viikonloppu jo aikuistuneet lapset Juhana, Mikko, Markus ja Anna.

Ulkopuolista apua oli vain muurari, joka valitettavasti osoittautui kelvottomaksi. 1980-luvun lopun nousukaudella rakennusmiehiä ei meinannut saada mistään.

– Tämä muurariksi itseään kutsuva tyyppi muurasi varaavan takan kiinni piippuun ilman liikkumasaumoja. Sehän tietysti heti kohta halkesi pahasti. Koko takan muurin hän kaiken lisäksi muurasi monta senttiä vinoon. Laastit hän sekoitti saunasta hakemiinsa ämpäreihin ja viskasi yksi kerrallaan metsään, kun ei viitsinyt puhdistaa, Mikko tuhahtaa.

Jaatiset sitten itse korjasivat vahingot isolla vaivalla. Nyt kaikki on toimivaa.

Anna-Maija Jaatinen, 74, ja Martti Jaatinen, 81, puuhailevat edelleenkin aktiivisesti mökillä. Tällä hetkellä uusitaan vanhan mökin kattoa.

Maakellari rakennettiin muutama vuosi sitten. Pari vuotta sitten valmistui viehättävä nukkuma-aitta, joka isoine ikkunoineen on kuin akvaario keskellä metsää.

Vanhoista rakennuksista on pidetty koko ajan hyvää huolta. Ikä ei näy niissä lainkaan. Ne ovat itse asiassa edelleen moderneja ja tyylikkäitä.

Varkaita on näiden vuosien aikana käynyt kolme kertaa. Mökillä ei ole pidetty mitään arvokasta, joten varastettavaa ei ole juurikaan ollut. Suurimmat vahingot ovatkin tulleet siitä, että ovenkarmit ja lukot on rikottu sorkkaraudalla.

Viimeisen murron jälkeen tien päähän laitettiin puomi. Samalla päätettiin pitää kaikki verhot auki, että varas näkee vaivan turhaksi ja jättäisi ovet rikkomatta.

”Mökillä riitti työtä. Kukaan ei laiskotellut.”
”Me lapset odotimme innoissamme 1970-luvulla, että saamme nahkeaa hapankorppua mökille tultaessa.”