Pyhäinpäivänä olemme suurten näköalojen edessä. Viemme haudoille kynttilöitä ja hiljennymme muistelemaan läheisiämme. Ajatuksissa on elämä ja kuolema. Lähelle tulee myös ajatus oman elämän rajallisuudesta.

Teksti ja kuva: Tarja Lehtola

Papin työnkuvaan kuuluu sairaiden luona vieraileminen.

– Kun pappi pyydetään kuolevan vierelle, kysymykset ovat yleensä yksinkertaisia. Halutaan tunnustaa mieltä painavia asioita, jotka usein liittyvät ihmisten välisiin suhteisiin. Halutaan kuulla, että Jumala on armollinen, espoolainen rovasti Seppo Särkiniemi kertoo.

Hänen mieleensä on jäänyt muuan vanhus, joka oli pyytänyt sairaanhoitajaa soittamaan pappia vierailulle.

– Vuoteessa oli vanhus, joka pyysi minut istumaan viereensä. Hän katsoi minua silmiin ja totesi: ”En kuulu kirkkoon, en ole koskaan kuulunut. Nyt ei ole pitkä matka jäljellä, ja minua pelottaa kuolema. Mitä minun pitäisi tehdä?” En osannut kysyä mitään. Kerroin vain lyhyesti, mitä Katekismus opettaa parannuksesta ja Kristuksen sovitustyöstä ja siunasin häntä evankeliumilla. Vanhus katsoi minua tarkasti ja kysyi, että onko tämä näin yksinkertaista. Sanoin, että on se. Vanhus virkkoi hiljaa kiitos ja painoi silmänsä kiinni.

pyhäinpäivän vietossa yhdistyy kaksi kirkollista perinnettä: Kaikkien uskossa kuolleiden vainajien muistaminen ja kaikkien pyhien päivä. Kirkkoihin kokoontuu seurakuntalaisia, joilta läheinen on kuollut. Tilaisuuksissa luetaan vuoden aikana kuolleiden omaisten nimet ja surevat liitetään yhteiseen esirukoukseen.

Pois menneen lähimmäisen ikävä voi olla raskas seuralainen.

– Pyhäinpäivän uskonnollinen sanoma on tarkoitettu lohduttamaan tilanteessa, jossa valoa on vaikea nähdä.

Särkiniemi toteaa, että pyhäinpäivässä on kuitenkin myös jotain pelottavaa.

– Varmasti jokainen ihminen löytää itsestään halun olla hyvä toisille ihmisille, jos ei jatkuvasti, niin ainakin silloin tällöin - mutta voisiko siinä onnistua kurottautumaan pyhyyteen saakka. Kovin kysymys onkin omakohtainen, olenko minä pyhä?

Päivän tekstinä on kaksitoista jaetta vuorisaarnan alusta.

– Kysymys pyhyydestä ja autuudesta on meille haastava, koska kieli tekee asiasta moraalikysymyksen. Sen mukaan ihmiset voidaan jakaa hyviin ja pahoihin, onnistuneisiin ja epäonnistuneisiin. Kuka meistä on hyvä ja onnistunut sisintä myöten? Pyhyys ja autuus eivät olekaan moraalisia ominaisuuksia, vaan opillisia. Siten pyhyys on vain Jumalan ominaisuus. Sitä ei voi kukaan omin ponnistuksin saavuttaa, samoin kuin ei voi saavuttaa autuuttakaan. Pyhyys ja autuus omistetaan henkilökohtaisella sydämen uskolla.

Miksi evankeliumi luettelee sellaisia ominaisuuksia kuin köyhät, murheelliset, kärsivälliset, armahtavaiset, puhdassydämiset ja rauhantekijät? Monet niistä ovat mielentiloja, mutta osaan voisi helposti liittää inhimillisiä ponnisteluita.

– Raamatun lukijan kannattaa olla tarkkana. Jeesus ei tarkoita, että köyhyys tai murheellisuus olisi sinänsä autuaallista. Sen sijaan hän opettaa, että Jumalan armo kuuluu niillekin, joita inhimillisesti koetellaan. Armossa on kyse on Jumalan hyvästä mielenlaadusta ja suosiosta meitä syntisiä kohtaan. Itse ei tarvitse tehdä mitään. On vain lahjan saajan paikka.

Miten Jumala voi olla hyvä, kun monella tulee myös pyhäinpäivänä kyyneleet silmiin muistellessaan poismenneitä rakkaitaan?

– En tiedä. Joudun ottamaan hatun pois myös omasta päästäni. On vain pitkä kristittyjen kokemus, joa joskus tiivistetään näin: ”Heidät on Jumala hyljännyt, jotka eivät tunne kärsimystä”. Jumala toimii kätkeytymällä vastakohtiinsa. Kun hän haluaa lohduttaa ihmistä, vie ahdistuksiin ja koettelemuksiin. Kun hän haluaa siunata, sallii ensin synnin ja vaivan.

Elämän rajallisuus on kovaa puhuttelua. Me ihailemme nuoruutta, voimaa, kauneutta, osaamista ja menestystä. Näihin ihanteisiin sopii kovin huonosti sairauden, kärsimyksen ja kuoleman läsnäolo.

– Emme voi suunnitella ja hallita kaikkea. Tulevaisuuteen pitää voida luottaa ja suhtautua toiveikkaasti, mutta niin, että lopussa on toteamus: ”Huomenna, jos Jumala suo”. Minulle tämä on aina ollut kova läksy.

Pyhänpäivänä kirkoissa sytytetään kynttilöitä vuoden aikana pois nukkuneille. Yksi kynttilä kerrallaan, yksi nimi, yksi kokonainen elämä. Pappi antaa tuohukseen tulen kirkon alttarin kynttilästä, on toivo, on ylösnousemus.

Seppo Särkiniemen kohtaama vanhus sai lohdun viimeisinä hetkinään.

– Hänen nimeään ei löytynyt kirkon kirjoista eikä luettu kirkossa pyhäinpäivän tilaisuudessa, koska hän ei ehtinyt liittymään kirkkoon. Mutta uskon, että myös hänen nimensä löytyi kuitenkin Elämän kirjasta.

”Emme voi hallita kaikkea. Tulevaisuuteen pitää luottaa ja suhtautua toiveikkaasti, mutta niin, että lopussa on toteamus: ”Huomenna, jos Jumala suo.”