Karjalassa apteekki on aina lähellä

Siellä, missä Kalevalaa eletään todeksi

Kalevala ei ole syntysijoillaan Vienan Karjalassa suinkaan unohdettu historiankirja. Taitava kansanparantaja Santeri Lesonen luottaa edelleen Kalevalan loitsun parantavaan voimaan.

Teksti ja kuvat: Tarja Lehtola

S anteri Lesonen , jonka monet suomalaiset muistavat dokumentista Sergei verenseisauttaja, käyttää Kalevalan loitsuja verenseisauttamisen tai muun parantamisen yhteydessä. Tiedusteluun mikä loitsu kuhunkin tilaisuuteen sopii, Santeri vastaa:

– Siellä ne ovat Kalevalassa, lue sieltä, ei niitä saa turhaan lausua.

Myöskään yksinkertaisessa ja kiireettömässä elämässä Venehjärvellä ei ole mitään turhaa. Kylässä on tällä haavaa vain yksi savu, Santerin ja hänen vaimonsa Ninan koti.

Usein sinne mennessä mieli on vielä rajan takana, stressi syö naista ja verenpaineet ovat huipussaan. Nukkumismökkini on aivan vesirajassa, vanhasta savusaunasta tehty.

Stressinpurkuun Santerilla on omat neuvonsa:

– Katsele illalla järvelle ja käy uimassa, sauno kunnolla. Tyynyliinan sisälle kannattaa sujauttaa humalankukintoja. Nouse yhtä aikaa auringon kanssa ja kävele avojaloin aamukasteisella nurmella.

Karjalassa apteekki onkin aina lähellä. Santeri tietää sopivat yrtit ja kasvit lähes vaivaan kuin vaivaan. Niillä hän on hoitanut oman perheensä sekä kyläläiset ennen Venehjärven viimeistä tyhjentymistä asukkaista.

Onnettomuus vei Santerilta toisesta kädestä kolme sormenpäätä. Mies ei jäänyt neuvottomaksi, vaan pysäytti veren, luki loitsunsa ja asetteli sormenpäät takaisin paikoilleen.

– Tuli toimittua sen verran kiireissäni, että menivät vähän kieroon, sanoo Santeri ja näyttää kättään.

Totta, hieman kierossa ovat, mutta eivät miehen menoa hidasta. Parempi kierotkin, kuin ei sormia ollenkaan.

Elokuussa 1991 Santeri Lesosen elämä tuli suureen käännekohtaan. Vuokkiniemen kyläpäällikölle eli suomalaisittain kunnanjohtajalle avautui mahdollisuus muuttaa takaisin kotikylälleen, jonka Hrustsov oli aiemmin julistanut perspektiivittömäksi.

Kun perhe joutui jättämään Venehjärven, Santeri oli neljävuotias. Kun suuri ja mahtava Neuvostoliitto hajosi, Santeri toteutti oman ja isänsä haaveen ja palasi takaisin kylään, joka on tunnettu Lesosen suvun kotikylänä jo vuosisatojen ajan. Palasi ”kaksi kättä, kaksi jalkaa ja pää” pääomanaan Venehjärvelle.

Vaimoonsa Ninaan Santeri oli tutustunut jo alaluokilla. Luokkatovereista tuli työteliäs ja yhtä pitävä pariskunta. Myös kolme yhteistä, nyt jo aikuista lasta ovat ylpeitä juuristaan.

Kolmikymppinen pariskunta lähti lapsineen sata vuotta vanhaan taloon keskelle korpea, mutta uskomattoman luonnonkauniille paikalle Venehjärven rantaan. Perässä tuli muitakin, kylä alkoi taas elää.

Santeri on vienalaisuuden näkyvimpiä puolestapuhujia. Isä oli opettanut hänet arvostamaan luontoa. Opettanut oikeanlaista nöyryyttä.

Puun kaatamista pyydetään metsänhaltijalta anteeksi, kalat saadaan veden isännältä, veden kultaiselta kuninkaalta. Ruoan suhteen Lesoset ovatkin lähes omavaraisia.

– Järvi on kalan paras säilytyspaikka, sanoo Santeri.

Kalaa pyydetään sitä mukaa, mitä tarvitaan oman perheen tai turistien nälän taltuttamiseksi.

Kylän ainoan talon isäntä on suurten tietäjien ja karhunkaatajien sukua. Karhunkaatoon Santeri ei itse ole osallistunut, mutta neuvoo siitä kiinnostuneita varmistamaan, että mukana on joku huonojalkainen kaveri.

Santeri on kävelevä historiankirja ja armoitettu tarinankertoja. Hän tuntee alueen historian, luonnon, taistelupaikat. Huumorin sävyttämiä tarinoita riittää joka mutkaan ja paikkaan.

Sitkeydestä kertoo Kalevalan kansallispuiston perustaminen. Päätöksen saaminen vei kaksi vuosikymmentä, mutta nyt yli seitsemänkymmentä neliökilometriä Karjalan laulumaita on suojeltu.

Kylän vanha kalmismaa on upealla paikalla korkean niemen nokassa. Santeri haluaisi aikanaan pötköttelemään sinne, maammojensa ja taattojensa viereen. Sinne ei enää kuitenkaan ole mahdollista päästä, vaan uudet leposijat ovat Venehjärvelle johtavan tien varressa.

Yksi viimeksi haudatuista on Sulo Lesonen , taitava veneentekijä, joka valmisti itselleen arkunkin, jolla hänet tuonilmaisiin lähetettiin. Karjalaiseen tapaan haudalle viedään syötävää ja juotavaa. Pidetään muistelumurkinat. Haudalla on tupakan tumppi. Sulo oli perso sätkän perään. Joku lienee muistellut Suloa haudan äärellä.

Venäläisyys herättää Vienassa ristiriitaisia ajatuksia. Ollaan maan rajojen sisäpuolella, mutta kuin omaa heimoa. Oma kansa, oma kieli, oma kulttuuri.

– Minä en ole venäläinen, olen karjalainen, toteaa Santeri puhtaalla suomen kielellään.

Ja Karjalan puolestapuhujana hänet tunnetaan laajasti Karjalan ulkopuolellakin. Toimeliasta ja aikaansaavaa miestä on kehotettu hakemaan duumaan Karjalan edustajana. Läpimenoa on pidetty lähes varmana.

– Mihin ja miksi minä kotoani lähtisin, elämänlaatu huononisi aivan varmasti.

Oululainen Veikko Lesonen oli vuosia houkutellut Santeria ja Ninaa Espanjan kotiinsa vierailulle. Lopulta tuli tieto, että nyt on liput varattu ja vierailusta tehdään tosi.

Venehjärven koskemattoman luonnon keskeltä etelän ihmeisiin lähteneisiin ei Espanjankuume iskenyt.

– Siellä oli kasvitkin kuin muovia ja ihmiset asuivat muurien sisällä, Nina muistelee.

Venehjärvellä Luoja on piirtänyt asumisen rajat, muureja ei tunneta. Eläimetkin kulkevat vapaina ja elämä on yksinkertaisen huoletonta.

Katsoessaan illalla peilityynelle järvellä ja kuunnellessaan hiljaisuutta, jonka rikkoo korkeintaan käen kukunta, on helppo ymmärtää Santerin valinta. Elämänlaatu mihin tahansa muualle muuttaessa huononisi aivan varmasti.

Varjele vakainen Luoja, kaitse kaunoinen Jumala.

”Katsele illalla järvelle ja käy uimassa, sauno kunnolla.”

”Puun kaatamista pyydetään metsänhaltijalta anteeksi, kalat saadaan veden isännältä, veden kultaiselta kuninkaalta.”