Teksti ja kuvat: Ari Stenius

Jaana ja Antti Karinen eivät ehkä täysin arvanneet mihin lähtivät, kun menivät poikiensa perään salibandyharrastukseen.

– Niin, taisi olla vuosi 1997 kun vanhempi pojista alkoi harrastaa. Ensin mentiin katselemaan, sitten mukaan vähän enemmän ja lopulta oltiin täyspäiväisiä salibandyharrastajia, nauraa Antti ja myöntää koko perheen jääneen koukkuun.

Niin se usein käy. Lapset harrastavat ja vanhemmat tulevat mukaan seuratoimintaan valmentajiksi, huoltajiksi, rahastonhoitajiksi, tiedottajiksi, talkoolaisiksi…

– Se on totta, nyökkää Jaana sanonnalle ”urheiluseurassa on sata tehtävää, jotka eivät kuulu kenellekään, mutta jonkun ne on tehtävä”.

Molempien poikien (Niko ja Jonne) pelaaminen, vanhempien aktiivinen toiminta lajin ja seuran parissa on kuitenkin ollut hyväntuulista ja antanut paljon.

– Hyvä harrastus koko perheelle. On saatu paljon ystäviä, elämyksiä – ja jännitystä, myöntää Jaana, joka ei meinaa katsomossa pysyä penkissä.

– Antti menee taakse ylemmälle riville istumaan ja pitää olkapäistä kiinni etten pompi koko ajan pystyyn, nauraa pelejä jännittävä Jaana.

Sunnuntain haastatteluhetkellekin oli ”raaminsa”.

– Mietin milloin tulet, sillä olen ostanut pelin netistä. OLS:n vieraspeli alkaa puoli seitsemältä, sanoo Jaana hymyillen.

Jaana ja Antti katsovat pääsarjan vieraspelit televisiosta, mutta kotipelit edelleen paikanpäältä.

Poikien pelaaminen on jäänyt, mutta muistot eivät.

Seuratoiminnassa eläminen yhdistää ja paljon tapahtuu kaikkea kivaa, mutta joskus talkoissa voi tulla hiki…

– Kalustetalkoot on jäänyt hyvin mieleen. Kaakkuriin tuli täysperävaunullinen rekka, jossa oli kalusteita. Ne piti ottaa alas ja ne otettiin, mutta päivä siinä vierähti, puistelee Antti muistolle päätään.

Talkoisiin oli ilmoittautunut 15, paikalle ehti kolme!

Kariset kehuvat lajin sosiaalista merkitystä.

– Paljon on tullut uusia ystäviä ja tuttavia – eri puolilla Suomea, sanoo Jaana.

– Monet alkuvuosina pelaajina olleet ovat lopettaneet tai pelaavat muualla, mutta aina tulevat porisemaan, hymyilee Antti, joka sanoo nauttivansa kun lehdistä näkee ”omien poikien” pärjäävän.

Kariset ymmärtävät salibandyn kasvaneen suosion 2000-luvulla.

– Kiva pelata, joukkueurheilu, jossa on innokasta porukkaa, pelin käänteet ja arvaamattomuus. Lisäksi lajissa ei tule pahoja loukkaantumisia – ja se on edullista harrastaa, luettelee Jaana.

Antti lisää lajin hyviin puoliin yhden massoja kasvattavan ominaisuuden.

– Lajia voi harrastaa ilman tavoitteita. Moni laji menee liian varhain kilpailulliseksi ja se karsii harrastajia. Toivottavasti salibandylle riittää jatkossa harrastuspaikkoja, sanoo Antti viitaten sisäpelien ainaiseen kysymykseen – onko saleja ja vuoroja?

Kansankielellä salibandya kutsutaan sählyksi, mutta sen verran Karisilla ollaan laji-ihmisiä, että he eivät puhu sählystä.

– Ei se paha sana ole eikä sillä ketään loukata, mutta korjaan kyllä helposti sählyn salibandyksi, jos joku sanaa käyttää, myöntää Jaana.

Poikiensa harrastaessa kaikkia rooleja tehnyt isä-Antti muistaa myös oman peliaikansa.

Antin aloittaessa salibandyn olivat kenttä ja välineet erilaisia.

– Vaneriset laidat kentässä ja mailojen lavat löysiä. Laji, peli ja välineet, kaikki ovat kehittyneet valtavasti, sanoo Antti ja painottaa oman touhunsa olleen pelailua.

Urheiluseuratoiminnan loputtua ja toiminnan keskityttyä enemmän penkkiurheiluun ja katsomoon, on aikaa riittänyt paljon muuhun, jota ei ”aktiivivuosina” tullut tehtyä.

– Olemme ruvenneet harrastamaan matkailua, sanoo Antti, mutta myöntää pelien edelleen sanelevan ajankäyttöä.

– Paluut, ainakin lähireissuilta, yritetään ajoittaa niin että ehditään peleihin, sanoo Jaana ja Antti nyökkää.

Saleilla siis edelleen käydään ja seurataan pelejä, mutta talven takana uhkaa uusi harrastuskoukku.

– Kesällä katsotaan kuinka kovia veneilijöitä olemme, sanoo Antti.

Pihalla pressun alla odottaa juuri hankittu vene salibandykauden päättymistä…

”– Lajia voi harrastaa ilman tavoitteita. Moni laji menee liian varhain kilpailulliseksi ja se karsii harrastajia. ”